”Onko Suomessa slummeja? Mitä huumeita suomalaiset nuoret käyttävät?” Kirjaan kuulemiani kysymyksiä kynä sauhuten. Ja vielä tulee yksi: ”Nukkuvatko lapset ja nuoret Suomessakin kadulla?”
On toukokuu 2023, ja minä, helsinkiläinen Kaisa Viitanen, vedän olohuoneessani etäyhteydellä työpajaa Nairobiin. Olemme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran tänä samaisena aamuna ja tarkoituksenamme on vajaassa vuodessa saada aikaan näyttely Espoossa sijaitsevaan Helinä Rautavaaran museoon. Millainen, sitä meistä kukaan ei vielä tänään pysty arvioimaan.
Minua ahdistaa, koska en näe ruudulla osallistujia. Tuijotan tietokoneeni ruudulla näkymää nairobilaiseen kokoushuoneeseen, jossa ison työpöydän ympärillä istuu yhdeksän nuorta aikuista.
Ikkunoista tuleva valo muuttaa osallistujien hahmot ruudulla pelkiksi ääriviivoiksi. En näe kasvoja, saati ilmeitä, nimilaputkin rajautuvat kuvasta pois. En kehtaa jatkuvasti tivata nimiä, joten rustaan papereihini tunnusmerkkejä ja nuolia.
Tämän sanoi lippispäinen mies. Tämä idea on naiselta, jolla on pitkät letit. Tark myöh!
Kukaan meistä ei ole näyttelyntekemisessä mikään konkari, saati ammattilainen. Aamun mittaan saan kuulla, että työryhmään kuuluu muun muassa puhelinten korjaaja Brian Latepa, kynsienhoitaja Amina Nyiva, autopesulassa työskentelevä Mohammed Ngei ja kuusi muuta nuorta aikuista.
Kerron ryhmälle olevani toimittaja ja dokumentaristi, jonka museo on palkannut heidän työkaverikseen ja yhteyshenkilöksi museon välille. Meitä kaikkia voi nyt kutsua kuraattoreiksi.
Tunnustan ryhmälle myös, että mieluiten olisin Keniassa tutustumassa heihin kasvokkain, mutta budjetti ei salli useita reissuja. Haluaisin katsoa ihmisiä silmiin. Haluaisin kokea sen epämuodollisuuden, joka syntyy, kun vuorotellen pumpataan termoskannusta maitoteetä kuppiin.
En nauti virallisesta puheenjohtajan roolista, jonka etäyhteyden muoto luo. Mutta sitten joku Nairobissa nostaa kätensä ja sanoo tämän olevan hänelle elämän ensimmäinen etäyhteydellä tapahtuva kohtaaminen ja mukana oleminen tuntuu merkitykselliseltä. Muut nyökyttevät. Sulan.
Pikkuasioista viis! Onhan tässä monta syytä olla tyytyväinen.
Helinä Rautavaaran museo on Suomen ainoa etnografinen museo. Se sijaitsee Espoon keskuksessa Entressen kauppakeskuksessa ja siellä käy paljon koululais- ja opiskelijaryhmiä.
Näyttelyn tarina sai alkunsa vuonna 2022. Museon johtaja Ilona Niinikangas tutustui ulkoministeriön globaalikasvatusrahoituksen hakuehtoihin ja pohdiskeli, millaisen näyttelyn rahoituksella voisi tehdä. Hankkeen tuli liittyä kestävän kehityksen tavoitteisiin.
Niinikangasta kiehtoi luoda näyttely, joka liittyisi vähemmän tunnettuun sosiaalisen kestävän kehityksen teemaan, eli näyttelyssä voisi käsitellä ihmisten mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä.
Niinikangas selasi listaa maista, joissa Suomi teki kehitysyhteistyötä. Keniassa tuntui tapahtuvan paljon. Niinikangas kiinnostui kansalaisjärjestöstä nimeltä Undugu Society of Kenya, joka ponnisteli kadulla elävien nuorten hyväksi.
Järjestö oli kehittänyt mallin, joka tarjosi päihdekoukkuun ja usein rikoskierteeseen päätyneille nuorille kolmevuotisen tuen. Sen aikana heille tarjotaan koulutusta ja vertaisryhmän voimaa.
Tulokset ovat vaikuttavia: suurin osa ohjelmaan osallistuneista nuorista saa elämänsä paremmalle tolalle, työllistyy ja saa katon päänsä päälle. Tukimallia oli jo kopioitu useisiin maihin.
Kun suomalaiset yläkoululaiset tekevät taksvärkkipäivänä päivän töitä, heidän palkkarahojaan ohjautuu myös Kenian nuorten tukemiseen.
Mikä Ilona Niinikankaan mielestä oli erityisen kutkuttavaa, Undugu on jo usean vuoden ajan saanut siivun budjetistaan Suomesta, sillä se on suomalaisen Taksvärkki ry:n kumppanijärjestö.
Kun suomalaiset yläkoululaiset tekevät taksvärkkipäivänä päivän töitä, heidän palkkarahojaan ohjautuu myös Kenian nuorten tukemiseen. Lisäksi Suomi ohjaa työhön myös kehitysyhteistyövaroja. Ehdottoman vahvoja lankoja Suomeen ja suomalaisoppilaiden arkeen, Niinikangas tajusi.
Taksvärkki ry:n toiminnanjohtaja Auli Starck innostui museon johtajan yhteydenotosta. Yhteinen näyttelyhanke tuntui tulevan hänen eteensä kuin tilauksesta.
Starck oli hiljattain keskustellut Nairobissa Undugu-järjestön toiminnanjohtaja Eric Mukoyan kanssa. Mukoya oli toivonut, että heidän työnsä erinomaisista tuloksista kuultaisiin myös Kenian ulkopuolella, vaikkapa Suomessa.
Minä freelancerina loikkasin mukaan ideoimaan näyttelylle konseptia, joka miellyttäisi rahoittajaa ja toteutuessaan kiinnostaisi nuorta kohderyhmää, ylä- ja ammattikoulujen kävijöitä sekä lukiolaisia.
Ideastamme tuli simppeli. Näyttelyn sisällön, sen ydinviestit ja nimen saisi suunnitella kenialainen työryhmä, jolla olisi kokemusta isosta elämänmuutoksesta, kadulta ponnistamisesta ja siihen tarvittavan voiman löytämisestä.
Siis inspiraatiota ja mallia etelästä pohjoiseen, nuorilta nuorille.
Virallisesti muotoiltuna yhteiskuratoitu ja osallistava näyttelyhanke.
Kadulla elämiseen liittyy stigmaa, eikä menneisyydestä välttämättä ole luontevaa puhua tuntemattomien kanssa.
Onni potkaisi, rahoitus järjestyi ja toukokuussa käynnistimme työt. Sain Taksvärkki ry:stä työparikseni Jaakko Lavoniuksen. Hän ohjelmasuunnittelijana tunsi Undugu-järjestön henkilöstöä ja oli muutenkin juuri lähdössä työmatkalleen Keniaan.
Siksi ensimmäisen työpajan aikana Lavonius istui työryhmän kanssa samassa pöydässä ja lähetti minulle WhatsAppilla viestin: ”Lounas alkaa valmistua, olisiko pian tauon paikka.”
Jaakko Lavonius osoittautui kullanarvoiseksi kollegaksi. Hän on uskontotieteilijä ja antropologi, joka on tehnyt nuorisotyötä Suomessa ja kehitysyhteistyötä Boliviassa ja Brasiliassa.
Omassa työssäni reportaasitoimittajana joudun usein rakentamaan luottamusta pikavauhdilla. Undugu-järjestön kautta tiesin, että työryhmän jäsenet asuvat eri puolilla Nairobia eivätkä ensimmäisessä työpajassa vielä tunteneet toisiaan. Ohjelmaa suunnitellessani Lavonius oli muistuttanut, että osallistujilla saattaa olla taustalla vaikeita kokemuksia.
Meistä oli tärkeää, että ryhmän jäsenet saisivat ensin tutustua rauhassa toisiinsa. Kadulla elämiseen liittyy stigmaa, eikä menneisyydestä välttämättä ole luontevaa puhua tuntemattomien kanssa.
Luotan avoimiin kysymyksiin. Kysymyssanat millaista, miksi ja miten antavat ihmiselle tilaa valita, mistä puhuu. Pyysin osallistujia miettimään oman elämänsä käännekohtia. Millaiset asiat ovat elämässäsi ovat olleet tärkeitä, joko mieluisia tai rankkoja, ja piirtämään niistä sarjakuvia.
Homma lähti reippaasti käyntiin. Ryhmän jäsenillä oli selvästi halua puhua ja jakaa. Ensin he esittelivät kuvia pienissä ryhmissä toisilleen, sitten jo koko salille. Pysyin kärryillä, kun sosiaalityöntekijä Joseph Nandwa tulkkasi puheet swahilista englanniksi.
Jashon Mumbo piirsi kuvia, joissa on röykkiöittäin pulloja. Toisessa kuvassa vilahtaa puukko, joka uppoaa hänen reiteensä. Seuraa tulehduskierre, jonka päätteeksi jalka joudutaan amputoimaan.
Ryhmän jäsenten elämässä näytti olevan paljon samaa. He kaikki olivat kokeneet lapsuudessa kovia, joutuneet lähtemään kodeistaan ja viettäneet eripituisia aikaa asunnottomina.
Kadulla lapset ovat vaarassa. Usein heitä ahdistelevat vanhemmat lapset ja nuoret, pakottavat varastamaan tai seksityöhön ja vaativat tulot itselleen. Turvattomassa tilanteessa moni alkaa turruttaa mieltään päihteillä.
”Mitä jos kutsuisit suomalaisia nuoria kertomaan elämästä ja ongelmista itse?”
Suomessa kerroin työpajan annista David Okelolle. Hän on Espoossa asuva nairobilaistaustainen kulttuurialan vaikuttaja, joka osallistui Gallen-Kallelan museon Paluu Keniaan -näyttelyn tekemiseen.
Mietimme yhdessä, mitä vastaisin ryhmän kysymyksiin ja välittäisin heille suomalaisnuorten todellisuutta.
”Mitä jos kutsuisit suomalaisia nuoria kertomaan elämästä ja ongelmista itse?” David Okelo ehdotti.
Se oli erinomainen idea. Suomalaisnuorten mielenterveyden haasteista, huumekoukusta ja lasten huostaanotosta voi kertoa tilastoillakin. Niitä minulla jo oli kerättynä.
Vaikutus kenialaisiin oli silti aivan toinen, kun Helsingissä kameran eteen istui kolmekymppinen Riina Valkeapää, Vailla vakinaista asuntoa ry:n kouluttama kokemusasiantuntija. Hän kertoi elämästään englanniksi.
Mielenterveysongelmistaan kenialaisille kertoi Mieli ry:n kokemusasiantuntija Anni Mortada, kolmekymppinen hänkin.
Tuota iltapäivää itse pidän yhteiskuratoinnin käännekohtana. Ryhmässä heräsi tunteita ja vilkasta keskustelua. Brian Latepa totesi, että entisenä huumekauppiaana hän on tottunut vaikenemaan menneisyydestään. Suomalaispuhujia sekä pikkuhiljaa omista asioistaan yhä enemmän puhuvia nairobilaisia näyttelyntekijöitä kuunnellessaan Latepasta alkoi tuntua, että oma menneisyys ei olekaan pelkästään häpeä.
Ryhmä pohti, voisiko heidän kokemuksia elämän rankalta puolelta hyödyntää näyttelyn tekemisessä. Omar Kangole piti ajatuksesta.
”Puhuminen helpottaa oloa. Voimme kannustaa muita siihen”, hän sanoi.
Näyttelyntekijät myös huomasivat, että vaikka Suomi ja Kenia päällisin puolin näyttävät erilaisilta, nuorilla on kummassakin maassa olla varsin samanlaisia ongelmia: riitautuneita ihmissuhteita, häpeää, päihdeongelmia, velkoja, pakotettua seksityötä, korvaushoitoa, poliisin välttelyä. Jopa vankilakierteitä.
Huumeiden käyttöä on mahdollista vähentää. Tulehtuneet välit sukulaisiin voivat parantua. Työpaikan voi saada laillisin keinoin.
Nairobilaisryhmää yhdisti kokemus selviytymisestä. Kukaan heistä ei ollut onnistunut siinä yksin vaan toisten kanssa. He olivat omassa ja lähipiirinsä elämässä nähneet, että huumeiden käyttöä on mahdollista vähentää.
Tulehtuneet välit sukulaisiin voivat parantua. Työpaikan voi saada laillisin keinoin. Ja asunnottomuusvuosien jälkeen oma asunto tuntuu uskomattoman hyvältä. Heistä kaikista oli myös tullut aktivisteja, jotka vapaaehtoisesti nykyisin auttavat nuorempiaan.
Yhdessä he päättivät, että tästä kaikesta näyttely kertoo. Rähmällään olemisesta ja toivon löytämisestä. Joku heitti ilmoille termin From Zero to Hero. Se oli kaikkien mielestä hyvä nimi näyttelylle.
Pyysin ryhmää valokuvaamaan seuraavaksi kerraksi työtään ja kotikulmiaan, tekemään selfievideoita. Ryhmä sai lainapuhelimet ja aloin saada näkymiä Nairobiin.
Stephen Maina istumassa moottoripyörän selässä. Peris Lila kaatopaikalla lajittelemassa jätteitä. Mohammed Ngei nojaamassa autopesulan valtavaan vesisäiliöön.
Osalle esiintyminen oli luontevaa. Etenkin Amina Nyivassa oli selvää esiintyjäainesta.
Halusin tavata jokaisen vielä kahden kesken etähaastattelun merkeissä ja kuulla heidän omia toiveita ja ehdotuksia. Laadin niiden pohjalta käsikirjoituksia ja pallottelimme versioita yli mannerten.
Lopulta syyskuussa 2023 matkustimme Jaakko Lavoniuksen kanssa kymmeneksi päiväksi Nairobiin.
Ensin työ ja sitten huvi, kuuluu vanha suomalainen sanonta. Me halusimme tehdä toisinpäin. Nyt kaivattiin kepeyttä ja hauskuutta. Halusin myös varmistua yhteishengestä.
Miten läheisiltä tutut kasvot lopulta tuntuivatkaan, kun lopulta kohtasimme nairobilaisella parkkipaikalla. Nena Arita tuli vauvansa kanssa, jollakulla oli mukana kaiuttimet. Halauksista ei meinannut tulla loppua.
Jaakko Lavonius aloitti aamun voitelemalla Suomesta tuomiamme ruisnäkkärileipiä. Niitä maistellessa joku käynnisti musiikin soimaan ja saimme aikaan aamupäivädiscon.
Leikimme nurmikolla Undugun nuorisotyöntekijöiden vetämiä ryhmäytymisleikkejä ja nauroimme katketaksemme. Tätä olin ruudun takana kaivannut. Ilonpito ja leikillisyys selvästi loi välillemme uudenlaista luottamusta ja liimaa. Välittämistä.
Seuraavat päivät kiersimme Nairobia kolmen kuvaajan kanssa. Palkittu kuvajournalisti Elijah Kanyi kuvasi yhdessä suunnittelemamme videot. Uutiskuvaaja Brian Inganga kuvasi museon seinille tulevia jättimäisiä maisemia.
Walid Kilonzi toi paikalle pallopäisen 360-astetta kuvaavan VR-kameran ja nelihenkisen tiiminsä. Fallohide-niminen tuotantoyhtiönsä kuvaa virtuaalikokemuksia koko eteläisessä Afrikassa. Kotikaupungissaan he tunsivat lasiseinäisten toimistotalojen kadut sekä epävirallisten kaupunginosien käytöstavat. Olin siitä kaikesta kiitollinen ja ylpeä. Sain keskittyä olennaiseen eli kuuden päähenkilön ohjaamiseen.
Kaikki yhdeksän tekijää ovat valinneet vitriineihin elämänsä muutoksesta kertovia esineitä.
Maaliskuun 20. päivä näyttely From Zero to Hero avautuu Espoossa Helinä Rautavaaran museossa. Kenialaisella tiimillä on Nairobissa omat juhlansa ja jos etäyhteys toimii, he lausuvat avajaissanat.
Kaikki yhdeksän tekijää ovat valinneet vitriineihin elämänsä muutoksesta kertovia esineitä. Oliver Otieno ei enää ryöstä bussikuskeja ja torikauppiaita puukolla. Hänellä on nykyisin työ yhteisöpuutarhassa, ja siellä käyttämänsä machete-veitsen hän lainasi näyttelyyn.
Brian Latepa lainasi puhelinkorjaajan työkalupakin, Mohammed Ngei lähetti paperipussillisen riisiä, joka symboloi lämmintä ruokaa mahassa. Sitä hän huumevuosinaan kaipasi, kun kaikki rahat menivät päihteisiin.
Olemme rakentaneet näyttelyyn Amina Nyivan kodin ja kynsistudion. Videolla Nuiva kertoo oman tarinansa ja kysyy näyttelyvierailta, mistä asioista he ovat omassa elämässään ylpeitä.
Amina Nyiva on valinnut näyttelyyn kaksi muovista lasten mukia. Ne hän osti yksivuotiaalle vauvalleen Melissalle, kun hän monien kodittomuusvuosien jälkeen onnistui vuokraamaan itselleen oman huoneen.
Melissa on käyttänyt kuppeja paljon. Nyt tyttö on jo kymmenvuotias koululainen eikä äidin ylpeydeksi joudu kerjäämään. Kupit joutavat viettää vuoden Suomessa.
Näyttelyssä on myös pahvin kappaleita, jotka vielä viime vuonna olivat kadulla elävien lasten makuualustoina nairobilaisessa autiotalossa. Oliver Otieno kävi valitsemassa ne näyttelyyn. Nyt pahveihin on kirjoitettu voimalauseita ja sanoja, jotka aikoinaan rohkaisivat näyttelyntekijätiimin jäseniä heidän vaikeimmissa hetkissään. Ne ovat arvokkaita sanoja.
From Zero to Hero – Roolimalleja Nairobista -näyttely on esillä Helinä Rautavaaran museossa 21.3.2024 –2.2.2025. Tutustu Making of -videoon näyttelyn taustoista.