Suomi on monella tapaa mukana Venetsian 61. taidebiennaalissa. Suomen paviljongin 70-vuotisjuhlavuoden kunniaksi biennaalissa on esillä taiteilija Jenna Sutelan teos Aeolian Suite. Näyttelyn on kuratoinut New Yorkin Swiss Instituten johtaja Stefanie Hesslerja tuottanut Frame Contemporary Art Finland. Aeolian Suite esitetään Sutelan näyttelyssä Oulun taidemuseossa 2027 osana Oulu2026 -kulttuuripääkaupunkivuotta. Lisäksi Amos Rex ja LAS Art Foundation esittävät biennaalissa Natasha Tonteyn uuden tilausteoksen Ateneo Venetossa.
Vuoden 2026 Pohjoismaisen paviljongin komissaari on Nykytaiteen museo Kiasma / Kansallisgalleria, joka vuorottelee Ruotsin Moderna Museetin ja Norjan Office for Contemporary Art (OCA) kanssa.
Paviljongin näyttely käsittelee rinnakkaiseloon liittyviä kysymyksiä aikana, jota leimaavat lisääntyvät sosiaaliset, ekologiset ja geopoliittiset jakolinjat. Paviljongin taiteilijoiden, Benjamin Orlowin (Suomi), Klara Kristalovan (Ruotsi) ja Tori Wrånesin (Norja) teokset ovat muuttaneet Sverre Fehnin vuonna 1962 suunnitteleman modernistisen paviljongin myyttisten jättiläisten moniaistiseksi saliksi.
Biennaalin sähköisessä ilmapiirissä Pohjoismaiden paviljonki asettuu kiinnostavaan asemaan. Paviljongin kuraattori Anna Mustonen Kiasmasta korostaa, että itse rakennuskin toimii vastalauseena yksinkertaisille kansallisille kertomuksille. Suomen, Ruotsin ja Norjan paviljonkiin mukaan tuli myös Inkerinmaa.
Mustosen mukaan näyttelyn lähtökohtana ei ollut yhden viestin alleviivaaminen, vaan “tila, joka mahdollistaa erilaisten näkökulmien rinnakkaiselon”. Hänen mukaansa nykytaiteen tehtävä ei ole selittää maailmaa valmiiksi, vaan jättää näkyviin myös ristiriidat, keskeneräisyys ja monimerkityksisyys.
”Pohjoismainen paviljonki sijaitsee osana tiheää paviljonkiverkostoa, ja siksi kävijä ei kohtaa sitä irrallaan, vaan suhteessa muihin paviljonkeihin ja näyttelyihin. Katsominen on usein nopeampaa ja vertailullisempaa kuin museossa”, Mustonen toteaa.
Pohjoismaisessa paviljongissa on esillä muun muassa Benjamin Orlow’n teos Ritual City.
Protestointia ja symboleja
Biennaalin ympärillä kuohuu. Kuraattori Koyo Kouoh kuoli kesken sen kokoamisen. Venäjän osallistuminen on herättänyt koko kevään laajaa vastustusta kansainvälisen taidekentän keskuudessa. Se on nähty yrityksenä normalisoida tai “pestä” maan kansainvälistä mainetta kulttuurin avulla.
Tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitie (kok.) jätti avajaiset väliin Venäjän osallistumisen vuoksi. Euroopan komissio puolestaan uhkasi jäädyttää tapahtumalle myönnetyt kaksi miljoonaa euroa. Samasta syystä biennaalin tuomaristo erosi, minkä vuoksi biennaalin Kultaisia leijona -palkintoja ei jaeta tänä vuonna.
Ensimmäisen päivänä aikana biennaali vaikuttikin muuttuneen taiteellisen juhlan sijaan geopoliittisen konfliktin näyttämöksi. Protesteja järjestettiin Pohjoismaiden paviljonkia vastapäätä sijaitsevan Venäjän paviljongin edessä, ja esimerkiksi aktivistiryhmä Pussy Riot osallistui näkyviin mielenosoituksiin Ukrainaa tukevin symbolein.
Illansuun aikana törmäsin tuon tuostakin myös Suomi-viittauksiin. Erikoisempaa kaanonia edusti tieto siitä, että Venäjän paviljongissa tarjoiltiin kävijöille Finlandia-vodkaa omien tisleitten jouduttua pakotteiden kohteeksi. Tahditon veto, eikä tilanne sallinut edes mennä tässä tapauksessa juomaan sitä itse pois.
Venäjän paviljongin edessä liehunut sinivalkoinen lippu ei sentään ollut Suomen, vaan sodan vastustajien vuonna 2022 käyttöönsä ottama bikolori.
Kipinöivässä ilmassa taiteen kautta tuotetut interventiot olivat hyvä muistutus, mitä biennaalissa ei näy. Ukrainan paviljongin kuraattori Ksenia Malykhin mukaan biennaalin ”portinvartijana” toiminut The Origami Deer oli tuotu täysin tuhotusta Pokrovskista.
Museoammattilaisen vastuu
Huolimatta sekavasta alkutaipaleesta museoammattilaisten rooli biennaalin ja viime kädessä narratiivien luomisessa on suuri. Tämä näkyy erityisesti näyttelyiden välisessä dialogissa ja toisaalta pyrkimyksessä herättää ajatuksia.
Anna Mustosen mukaan tärkeintä biennaalin teoksissa ei ole yksittäinen tulkinta, vaan kokemus, joka jää vaivaamaan vielä myöhemmin. Biennaalissa, jossa taidetta nähdään valtavia määriä lyhyessä ajassa, juuri tällainen viipyvä epävarmuus voi olla merkityksellisintä.
Samalla se toimii myös hienovaraisena kommenttina koko vuoden 2026 biennaaliin. Nykytaiteen arvo ei ole siinä, että se tarjoaa selkeitä vastauksia kriisien keskellä, vaan siinä, että se säilyttää tilan monimutkaisuudelle aikana, jolloin maailma ympärillä pakottaa yksinkertaistamaan.
”Museoammattilaiselle tämä tarkoittaa myös vastuuta; miten rakentaa näyttely, joka ei yksinkertaista, vaan pitää jännitteet näkyvinä ja koettavina. Venetsian biennaali on hyvin erityinen konteksti, jossa näyttelyt asettuvat dialogiin keskenään.”
Ehkä toden totta kiinnostavinta Venetsiassa onkin se, että rinnakkaiset tulkinnat eivät tarkoita relativismia tai sitä, että aivan kaikki käy. Vastuun ja seurausten etiikan sekä kulttuuripropagandan välttämisen nimissä Venäjän ei olisi pitänyt antaa osallistua.
Tulkinnat muistuttavat, että todellisuus on usein kerroksellisempaa kuin keskustelukulttuuri antaa ymmärtää. Parhaimmillaan biennaali voisikin toimia tilana, jossa epävarmuus ja keskeneräisyys ovat osa ymmärtämistä, kulttuuriin ja ihmisen suhteeseen rakennettua ympäristöä, kuten Benjamin Orlow’n monumentaaliset veistokset tummina meitä muistuttavat.
Kirjoittaja: Uula Neitola on Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutit ry:n viestinnän asiantuntija ja oivallusten metsästäjä.