Kööpenhaminan Det Ny Teaterissa pidettiin helmikuussa 2026 suuri solidaarisuustapahtuma ”Ukrainian Voices – Stories of Freedom”. Esitys joutui keskelle venäläistä hybridikampanjaa.
Ensin Venäjä-mieliset hakkeriryhmät kohdistivat Tanskaan laajan OpDenmark-kyberiskun. Se oli protesti maan näkyvää Ukraina-tukea vastaan.
Kyberkampanjan rinnalla Venäjän valtiollinen media väitti, että tanskalaiset instituutiot ”pakottavat” kansalaisia tukemaan Ukrainaa. Kulttuuritapahtumat olivat ”russofobista” poliittista teatteria.
Operaation kolmantena osana Venäjä hyödynsi sosiaalisessa mediassa Tanskan sisäistä keskustelua kulttuuritapahtumista. Tavoitteena oli poliittinen polarisaatio, äänestäjien jakaminen lähestyvien vaalien alla.
Teatterissa hyökkäys havaittiin, kun sen Facebook-sivuille alkoi tulvia solidaarisuustapahtumaa vastustavia kommentteja. Niiden profiilit vaikuttivat väärennetyiltä ja kieli tekoälyn luomalta. Teatteriohjaaja Martin Lyngbo sanoi myöhemmin, että ”se oli kuin sotilasoperaatio”.
Det Ny Teater ei ollut varautunut tällaiseen hyökkäykseen. Se havahdutti myös miettimään, miten suojata teatterin koko 30-vuotinen digitoitu historia.
Suomen museoissa tarvitaan samanlaista pohdintaa. Jos menetämme osan historiaamme, menetämme palan siitä, keitä me olemme suomalaisina.
Vihamielisen informaatiovaikuttamisen tavoitteena on vääristää maailmaa tahallaan. Museot voivat kohdata esimerkiksi väitteitä alkuperäiskansojen taiteen kulttuurisesta omimisesta. Historiallisissa museoissa kimmoke voi olla menneiden sotien kaunistelu.
Omissa museoissaan vieras valta voi helposti kirjoittaa historiaa uusiksi, mutta valtiollisen informaatiovaikuttamisen välikappaleiksi voivat joutua myös museot ulkomailla. Niiden kautta voidaan pyrkiä polarisoimaan poliittista keskustelua tai horjuttaa kansakunnan sisäistä luottamusta. Venäjälle historian vääntely on vakiintunut keino.
Tampereen Lenin-museo päätti vuonna 2024 uudistua Idänsuhteiden museo Nootiksi. Venäjä reagoi väittämällä, että Lenin-museon lakkauttaminen on osoitus Suomen ”historian vääristelystä”, ”russofobiasta” ja ”uusnatsismista”.
Kiina on tarjonnut vuosien kuluessa Suomeen näyttelyitä, joiden ehtona on ollut se, että näyttelytekstit, oheismateriaali tai museon julkiset lausunnot noudatteleva tiukasti Kiinan historiankirjoitusta. Tiibetin ihmisoikeuskysymyksiä tai Taiwanin historiaa ei suvaita.
Ukrainassa Venäjä on johdonmukaisesti ryöstänyt museoiden kokoelmia ja pakottanut museot muuttamaan näyttelyitään. Venäjälle on perustettu ”erikoisoperaatiomuseoita” kertomaan hyökkäyssodasta ”puolustuksellisena” toimena natsismia vastaan.
Museoiden pitää varautua myös tällaiseen. Venäjä pyrkii järjestelmällisesti vaikuttamaan eri valtioissa väestön identiteettiin, historiaan ja yhteiskunnallisiin jakolinjoihin täysin riippumatta siitä, onko samaan aikaan meneillään perinteisin asein käytävä kamppailu.