Lounasaika. Kävijät ovat levittäytyneet ympäri monikerroksisten näyttelytilojen, mutta asiakastiheydeltään runsaammassa museokahvilassa väenpaljouden saattaa tuntea. Hulinan keskellä joukkoon sulautuu helposti. Sitä voisi kuvitella, että olemme ketkä tahansa lounaskahvittelijat taide-elämystään päättelemässä, mutta todellisuudessa edessäni istuu tuoreeltaan työharjoittelua luotsannut kaksikko.
Amanuenssi Saara Karhunen ja Kiasman johtaja Kiira Miesmaa ovat molemmat tyytyväisiä kuluneeseen harjoittelupäivään – joskin harjoittelijan tiukan aikataulun vuoksi kyse oli tällä erää pikemminkin harjoittelutunneista. Syventymään on silti ehditty.
Aamupäivällä Miesmaa on vienyt kansanedustaja Timo Harakan (sd.) tutustumaan Kansallisgallerian johtoryhmään, mistä matka jatkui Karhusen vetämään kuratointityöpajaan. Iltapäivällä amanuenssi Piia Oksanen kierrätti Harakkaa kuratoimassaan Edith Karlson: Sarastus -näyttelyssä.
Keskusteluyhteyden vahvistaminen päättäjien ja museoammattilaisten välillä tekee Poliitikon museoharjoittelu -kampanjasta arvokkaan Miesmaalle ja Karhuselle. Vaikka museoiden moninaiset tehtävät ovat ammattilaisille itselleen selviä, rakentuu alan ulkopuolisten mielikuva museoista heidän mukaansa pitkälti näyttelyiden varaan. Ulkopuolisesta näkökulmasta voi kuitenkin olla kuratoinnissa hyötyä:
”Pyysinkin, että hän [Harakka] voisi antaa ulkopuolista näkökulmaa, koska meillä on kuratoinnissa hyvin intensiivinen vaihe meneillään. – – Hän esimerkiksi ehdotti yhden teoksen siirtämistä näyttelyn teemasta toiseen, mitä jäin kyllä vähän miettimään”, Karhunen kertoo.
Museotyössä katsotaan kauas
Karhusen ja Miesmaan mukaan Harakan kommenteista kuuli, että hän seuraa kulttuurialaa. Kansanedustaja itse kertoo, että hänellä on työmatkoja tehdessään tapana pyörähtää paikallisissa museoissa:
“Olen joskus toiminut sillä tavoin, että olen ottanut välilaskullisen lennon, jonka välissä ehdin käydä katsomassa keskustassa kompaktisti sijaitsevat museot sen sijaan, että lentäisin suoraan Helsinkiin. Se virkistää vierailuja, joilla muuten näkee samannäköisiä kokolattiamattoja, paneeliseiniä ja kokoushuoneita aamusta iltaan.“
Nyky- ja modernin taiteen museoiden ystäväksi tunnustautuvalle Harakalle Kiasma on mitä osuvin harjoittelupaikka:
“Toivoin, että pääsisin keskustelemaan kuratoimisesta, koska se on tietenkin taidemuseoissa, tietysti jossain määrin myös historiamuseoissa, asia, josta aika vähän puhutaan, ja joka ei avaudu kävijälle ja taiteen tuntijalle kovinkaan helposti. Oli ylellistä päästä lähietäisyydeltä katsomaan ja kokemaan, millaista se työ on.”
Keskustelu liikkui myös yhteiskunnallisemmalla tasolla: puhe rahoituksesta ja valtion taidekokoelmien kerryttämisestä kulkivat mukana läpi ohjelman. Miesmaan mukaan varsinkaan kulttuuri-identiteetistä ja museoiden roolista sen muovaajina ei voi koskaan puhua liikaa.
Kiasman osalta tämä tarkoittaa erityisesti Kansallisgallerian taidekokoelmien taustalla olevan työn avaamista. Miesmaa täsmentää:
”Kerromme kansanedustajille siitä, millaisia esimerkiksi ajalliset prosessit ovat, eli mitä vuotta me vaikka tällä hetkellä suunnitellaan. Eihän me mietitä tätä syksyä tavallaan enää ollenkaan, vaan vuotta -29 ja siitä eteenpäin.”
Tätä ei Miesmaan mukaan moni poliitikko tiedä, mikä korostaa kohtaamisten tärkeyttä.
”Olen tavannut useamman päättäjän, jolle on tullut vähän yllätyksenä, miten pitkälle tulevaisuuteen katsomme. Kun he tekevät vaikeita päätöksiä rahoituksesta, täytyy heidän silloin ottaa huomioon myös se, mitä päätökset tekevät meille,” Miesmaa sanoo.
Kauniita sanoja riittää, tekoja ei
Säästöjä etsivä rahoitustilanne heijastuu vahvasti Kiasman vastuualueeseen, nykytaiteeseen.
Miesmaasta on tärkeää päästä kertomaan taidekentän tilanteesta, joka on hänen mukaansa ollut taiteilijoille hyvin rankka. Näin on siitä huolimatta, että Kulttuuripoliittinen selonteko on osa pääministeri Petteri Orpon hallitusohjelmaa.
Selonteon toimeenpanosuunnitelman yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi on listattu kulttuurin ja taiteen alan ammattilaisten työskentelyn ja toimeentulon mahdollistaminen kaikkialla Suomessa.
Harakka ymmärtää taiteilijoiden tuskaantumisen. Kysyttäessä kulttuuripoliittiseen selontekoon sitoutumisesta tulevalla vaalikaudella, toteaa Harakka, että siihen olisi hyvä sitoutua jo nyt. Häntä ero sanotun ja tehdyn välillä turhauttaa:
”Selonteon aivan erinomainen sisältö on melkoisessa ristiriidassa käytettävissä olevien resurssien ja rahoituksen osalta. Minusta tuntuisi esimerkiksi taiteilijana, jolta on leikattu rahoitusta, varsin irvokkaalta lukea niinkin korkealentoista kulttuuripoliittista selontekoa kuin mikä nyt on sinänsä kiitettävästi saatu aikaan.”
Vaikka valtion varat ovat tiukassa, tulee museoiden rahoitus kulttuuriperinnön vaalimiseksi Harakan mukaan turvata. Yksi Museoliiton vuoden 2027 eduskuntavaalikärjistä korostaa tämän työn merkitsevyyttä myös sisäisen turvallisuuden kannalta. Kulttuuriperintö luo yhteisymmärrystä suomalaisuudesta epävarmassa ajassa – toisin sanoen ylläpitää kovasti kysyttyä henkistä huoltovarmuutta.
Miesmaa, Karhunen ja Harakka jakavat kaikki näkemyksen siitä, että taide tarjoaa muiden museosisältöjen ohella alustan käydä keskustelua siitä, millainen suomalainen yhteisö on nyt ja tulevaisuudessa. Miesmaalle kyse on suomalaisen identiteetin kulmakivestä:
”Kansallisgallerian taidekokoelma, jonka valtio omistaa, taltioi identiteetistämme sen, minkä puolesta me puhumme ja mitä me puolustamme tarvittaessa. Kokoelmien avulla kerromme meidän ajastamme tulevaisuudessa.”
Mitä seuraavaksi?
Vaikka harjoittelupäivä on nyt pulkassa ja poliitikko ulkona rakennuksesta, ei työ Kiasmalla pääty tähän. Karhunen kertoo ottavansa esille Harakan jakamia ajatuksia jatkaessaan tulevan näyttelyn työstämistä kollegoidensa kanssa. Miesmaa taas valmistautuu seuraavien Kansallisgallerialle harjoitteluun saapuvien poliitikkojen tapaamiseen. Sana museotyön merkityksestä jatkaa leviämistään.