Oulun Pikisaaressa, Merimiehenkotimuseon edustalla, on metallinen lasten sairaalasänky.
”Mikä tuo on?”
Sänkyä lähestyy kolmen nuoren ryhmä.

Pienen taaperon mittainen pala aluksen pohjatukkia roikkuu hamppuköysien varassa sammalella ja kuivakukilla somistetun patjan yllä. Sängynpäädyssä on tippateline, jossa riippuu tummanpuhuva puteli. Sängyssä makaavaa, yli kolmesataavuotiasta hylynkappaletta ravitaan tervalla, jonkun toisen mäntypuun kudosnesteellä.
”Creepyä.” ”Surullista.” ”Aika magee.”
Nuoret kirjoittavat lapuille palautetta, yksi kertoo tekevänsä sen runon avulla. Palautteet kerätään suureen lasipulloon pullopostiksi. Mobilen virkaa hoitavassa oksassa roikkuviin purjeisiin nuoret kirjoittavat haaveensa: taidetta kaikille, suvaitsevaisuutta, reilua kulttuurialaa, rauhaa.

Hylky 1684: Saattohoito -installaatio syntyi halusta antaa sidosryhmille tilaisuus kohdata suojeltu muinaismuisto toisin: ei asiantuntijoiden auktorisoimana ja määrittelemänä historiallisena objektina tai museoon kuratoituna häkkilintuna, vaan elävänä, vuorovaikutteisena ja dynaamisena kulttuuriperintönä.
Installaatio valmistui Oulussa järjestetyille Suistotaidepäiville (21.-23.8.2026). Suistotaidepäivät olivat osa Oulun Euroopan kulttuuripääkaupunki 2026 -vuoden virallista ohjelmaa. Projekti syntyi yhteistyössä Byströmin nuorten kanssa. Byströmin ohjaamo on Oulun kaupungin moniammatillinen palvelukeskus alle 30-vuotiaille nuorille. Sairaalasänky ja tippatarvikkeet saatiin lainaan Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueelta.
Myös ohikulkijat osallistuivat installaation valmisteluun, koristeluun ja hylynkappaleen ripustamiseen. Näin myös installaation valmistelu asettui osaksi inklusiivista kulttuuriperintötyöprosessia.

Installaation yhteydessä järjestettiin myös opastuksia ja runotyöpajoja, joissa osallistujat pohtivat ajan, hoivan ja muutoksen olemusta strukturoidun runoharjoituksen avulla (runoharjoituksen kuvaus ks. Vuori 2024). Oululainen kolmen sanataiteilijan ryhmä (Johanna Jouten, Tuisku Koskela ja Riikka Palkki) järjesti teoksen yhteyteen runoutta ja liikeimprovisaatiota sisältävän performanssin. Esityksen teemoina olivat kipu, kuolema, inhimilliset kokemukset, luontoyhteys, hetkellisyys, tiede ja mystiikka.

Menneisyys tässä hetkessä
Kulttuuriperintötyössä on totuttu kysymään, mitä jokin kohde kertoo menneisyydestä. Vähintään yhtä kiinnostava kysymys on, mitä se kertoo meistä itsestämme ja meidän ajastamme (ks. Vuori 2026). Perinteisesti museokokoelmiin tallentuu asiantuntijan valinnat ja näkökulmat: mitä esine on, milloin se on valmistettu, mihin sitä on käytetty ja mistä se on löydetty. Nykydokumentointi voi tuoda tämän rinnalle ihmisten moniäänisiä kokemuksia, mielipiteitä ja tulkintoja.
Tämän vuoksi installaatioprosessi nykydokumentoitiin Oulun museon kokoelmiin valo- ja videokuvaamalla, sekä tallentamalla installaation aikana pulloon kertynyt aineisto. Näin museon kokoelmiin tallentuu myös se, millaisia merkityksiä ihmiset antavat kulttuuriperinnölle omana aikanaan, ja millaisia tunteita se herättää.

Saamassamme pullopostissa kirjoittajat olivat pohtineet rauhaa, taiteen arvoa, onnen raaka-aineita ja vanhojen esineiden merkitystä. Nämä nojaavat ajatukseen siitä, että kulttuuriperintö voi toimia toivon lähteenä (en. ”heritage of hope”, ks. esim. Marila 2026) Tavallisuudesta poikkeavaa esitystapaa kiiteltiin. Ajatukset virtailivat hylystä metsän sammalikkoon ja sodan päättymisen toiveista telinevoimisteluun.

Osallistava ja auktorisoimaton kulttuuriperintötyö haastaa ajatuksen yhdestä oikeasta tulkinnasta. Sama hylky voi olla samaan aikaan arkeologinen objekti, menneisyyden muisti, luovuuden ja tunteiden katalysaattori, paikallisen identiteetin heijastuspinta tai toivon vahvistaja.
Hahtiperän hylyn kohdalla monet tulkinnat ja installaatiokäyttö mahdollistuivat sillä, että arkeologisessa kaivauksessa talteen otettua puumateriaalia on paljon, mutta vain pieni osa siitä on valittu säilytettäväksi; konservoitu ja asetettu esille lokakuussa 2026 avautuneeseen Oulun museon näyttelyyn.
Kenties kulttuuriperintö- ja museoalalla voisi pohtia, mikä kaikki aineisto tahdotaan säilyttää ”tuleville sukupolville”, ja mitä taas voisi toisinkäyttää nykyistä monipuolisemmin. Vaihtoehtoisilla toimintatavoilla voitaisiin vahvistaa sidosryhmien oikeutta ja mahdollisuuksia osallistua kulttuuriperintötyöhön.

Kirjoittajat: Katariina Vuori työskentelee museolehtorina ja Helena Hämäläinen amanuenssina Oulun museossa.
Lähteet:
Marila, M. M. (2026). Heritage of Hope. Norwegian Archaeological Review, 59, 87-89.
Riutankoski, M. (2019). Oulu, Hahtiperän hylky, Hallituskatu 1, hotelli Radisson Blun pysäköintialueen arkeologinen kaivaus 12.-23.8.2019. Tutkimusraportti. Museovirasto, Arkeologiset kenttäpalvelut: Helsinki.
Vuori, K. (2024). In the Beginning Was Muteness Approaching an Anonymous Shipwreck via Poetry. Delivering the Deep, Maritime Archaeology for the 21st Century: Selected Papers from IKUWA 7.doi:10.30861/9781407361475
Vuori, K. (2026). Adventures in wet wonderlands. Maritime cultural heritage, creativity, and wellbeing. [Väitöskirja]. Oulun yliopisto.