Seuraan Saksan museokentän tapahtumia sivusilmällä. Viimeisin mielenkiintoinen käänne on, että kulttuuriministeriö ja Berliinin osavaltio ovat päättäneet lisätä valtion museoiden rahoitusta.
Rahoitus kohdentuu Stiftung Preußischen Kulturbesitz -säätiölle. Se ei sinällään vastaa Suomen Museovirastoa, mutta on kuitenkin siinä mielessä vertailukelpoinen, että se hallinnoi muun ohella valtion museoita.
SPK ei kulttuuriministerin mukaan pysty nykyisillä resursseillaan hyödyntämään potentiaaliaan. Sen upeat kokoelmat voisivat houkutella yleisöä kansallisesti ja kansainvälisesti. Tähän tarvitaan lisää rahaa ja sen vuoksi sitä osoitettiin säätiölle. Saksassa on siis valittu kepin ohella käyttöön myös porkkana.
Taloustilanne on yhtä kehno Saksassa kuin Suomessakin, mutta meillä käytössä on näinä aikoina lähinnä leikkaaminen toiminnan uudistamisen sijaan. Museoiden osalta Saksan mallille olisi hyvä tilaus esimerkiksi Kansallismuseon uudisosan rahoittamisen osalta. Saksassa lisärahoitukseksi osoitettu 12 miljoonaa ei ole kovin merkittävä summa sellaisen instituution budjettiin, jossa on töissä yli 2 000 henkilöä, ja jonka museoihin kuuluvat muun muassa Berliinin museosaaren jättimuseot.
Käsittääkseni Saksassa valtion museoiden rahoitus on ollut kohtalaisen vakaalla tasolla. Museot tunnetaan laadukkaasta työstä, mutta myös jäykästä hierarkiasta ja tietynlaisesta toiminnan konservatiivisuudesta. Tämä näkyi esimerkiksi koronakriisin aikaan: työntekijät siirtyivät etätöihin, mutta sähköpostia ei saanut tai pystytty käyttämään etänä.
Mikko Härö arvioi Museo-lehdessä syyskuussa 2024 Sten Rentzhogin ammatilliset muistelmat Kulturarv och museer, femtio år med kulturpolitikens styvbarn. Härö nosti esiin Renzhogin pointit verkostoista ja henkilösuhteista: päättäjien kiinnostus on Rentzhogin mielestä keskeisen tärkeää museoille. Ne avaavat mahdollisuuden myös poliittiseen vaikuttamiseen. Härö kysyy: onko meillä museotyöhön kytkeytynyt Thorbjörn Fälldinin tai Göran Perssonin tasoisia poliitikkoja?
Yksi raskaan sarjan poliitikko tulee kyllä mieleen, Paavo Lipponen. Mutta miten on kokonaisuudessaan, millaiset mahtavat olla museoiden suhteet päättäjiin? Epäilen, että suhteet voisivat olla parempiakin.
Museoliitto on jo joitakin vuosia edistänyt vaikuttajasuhteiden hoitoa Politiikon museoharjoittelu -kampanjalla. En kuitenkaan tiedä miten vaikuttava toimintamalli se on. Esimerkiksi maanpuolustuskurssit ovat onnistuneet hienosti vaikuttajaviestinnässä. Kursseista on muodostunut eksklusiivisia ja niiden aikana julkaistaan mieluusti somepäivityksiä. Jotkut osallistuneet taitavat vielä kurssin jälkeenkin kantaa pinssiä kauluksessaan.
Kunnallisissa museoissa on oman kokemukseni mukaan parhaimmillaan luonteva suhde museoiden ja päättäjien välillä. Parhaimmillaan suhde löytyy niin luottamushenkilöihin kuin virkamiesjohtoonkin. Ehkä museotoiminta on kaupungeissa ja yhdistyspohjaisissa museoissa lähempänä kansalaisia. Kunnissa museoilla kaiketi nähdään myös aluetaloudellisia vaikutuksia erityisesti matkailuun liittyen.
Valtiolla tilanne on mutkikkaampi. Esimerkiksi Museovirasto on opetus- ja kulttuuriministeriön tulosohjauksessa. Jos ministeriöiden rahoitus on tiukkaan kehykseen sidottu, ei ministeriössä ehkä erityisemmin kannusteta yksittäistä toimijaa lobbaamaan lisärahoitusta poliitikoilta. Sehän voi johtaa siihen, että ministeriön määrärahoista pitää leikata muualta.
Ministeriöilläkin pitäisi olla vastuuta ohjaamiensa toimijoidensa tulevaisuudesta. Valtion kiinteistöjen siirto Senaatille oli aikoinaan epäilemättä muutos, johon oli vaikea saada poikkeuksia. Olisiko kuitenkin ollut jo tuolloin havaittavissa, että museokohteet eivät välttämättä sovi toimintamalliin? Muutosta kuitenkin vastustettiin useissa lausunnoissa, Museoliiton lausunto mukaanlukien.
Nyt Museoviraston säästöistä käydyssä keskustelussa on tuotu esille, että nimenomaan kiinteistökulut ovat iso syy rahapulaan. Ehkä joku taloustieteilijä pystyisi tutkimaan mitä muutos on loppujen lopuksi tarkoittanut taloudelle? Jos malli ei toimi, niin toimintaa olisi hyvä uudistaa.
Kirjoittaja: Fil.lis. Olli Immonen on taidehistorioitsija, joka työskenteli vuosina 2010–2020 Turun museopalvelujohtajana.