Viime vuonna julkaistun museonjohtaja Tuula Karjalaisen muistelmakirjan luettuani innostuin laajentamaan lukupiiriä muihinkin museoalan vaikuttajien muistelmiin. Matka oli kiinnostava, sillä elämäkerrat kaikessa subjektiivisuudessaan ovat historiateoksia elämänmakuisempia ja lähempänä kaunokirjallisuutta. Kun muistelmat luki peräjälkeen, muodostui lukukokemuksesta sarjamainen. Itse asiassa tuntui kuin olisin seurannut suoratoistopalvelun minisarjaa.
Tässä kirjoituksessa esitellään kolme muistelmateosta: Ikonitohtori, Jyviä nokkimassa ja Taiteesta suoraan. Neljäntenä laajennan näkökulmaa muutamalla huomiolla viime vuonna ilmestyneestä romaanista Viime aikoina.
Kaikki esittelemieni kirjojen kirjoittajat ovat taidehistorioitsijoita ja työskennelleet taidemuseoissa. Tässä en ole suorittanut valintaa – en vain ole havainnut, että kulttuurihistoriallisten museoihin liittyviä muistelmia olisi erityisemmin ilmestynyt. Tässä tilanne tulee toivottavasti muuttumaan.
“Jumalaan minä turvaan”, luki Aune Jääskisen kirjoituskoneessa
Aune Jääskisen (1932–2015) vuonna 1998 julkaistu Ikonitohtori kuvailee hänen elämäänsä ja uraansa leveällä pensselillä maalaillen, mukana on myös paljon runolainauksia.
Taidehistorian opiskelu Helsingin yliopistolla oli konservatiivista ja miesten johtamaa Jääskisen opiskeluaikoina. Jääskisen väitöskirjatutkimuksen kulkua kuvataan seikkaperäisesti ja värikkäästi.
Ikonitaide ei ollut helppo aihe naistutkijalle. Esimerkiksi Kreikan pyhälle vuorelle Athokselle kenttätutkimusta piti lähettää tekemään aviopuoliso, sillä naisella ei ollut sinne asiaa.
Opiskelua Jääskinen rahoitti satunnaisilla töillä, kuten avustamalla Karjalaisen osakunnan emäntää ruoanjakelussa. Työn hyviä puolia olivat ilmaiset lounaat. Haittapuolia taas altistuminen kanssaopiskelijoiden härskille kielenkäytölle ja kopelointiyrityksille.
Jääskinen toimi 12 vuoden ajan Ortodoksian laitoksella sekä yliopiston luento- ja asiantuntijapalvelun vetäjänä. Kertomuksesta lukijalle jalostuu käsitys, että jos yliopisto ja museot ovat organisaatioina hankalia, niin ortodoksisen kirkon johto voittaa vertailussa nämäkin.
Hakuprosessi oli kimurantti, kuten ne taideakatemiassa vaikuttavat useinkin olleen.
Tehtävä antoi pohjaa hakea Suomen taideakatemian näyttely- ja tiedotusosaston johtoon. Hakuprosessi oli kimurantti, kuten ne taideakatemiassa vaikuttavat useinkin olleen.
Loppusuoran kolmesta hakijasta Jääskinen oli ainoa, jolla oli edellytyksenä ollut tohtorin tutkinto. Siksi toimi julistettiin uudelleen hakuun ja vaatimuksia lievennettiin. Jääskisen mukaan näin pedattiin talossa jo toimineen Soili Sinisalon valintaa Salme Sarajas-Korteen suosituksesta.
Jääskisen valintaa tehtävään vuonna 1983 kritisoitiin ja vastustettiin lehtikirjoituksissa ja taideakatemian sisällä. Jääskinen taas kritisoi hänen valintaansa vastustanutta “Ateneumin mimmiliigaa” uudelle esimiehelleen Ateneumin intendentti Olli Valkoselle.
Jääskinen toimi lopulta tehtävässä lähes seitsemän vuotta. Aloittaessaan hän liimasi kirjoituskoneeseensa lapsuudenkotinsa tunnuslauseen “Jumalaan minä turvaan enkä pelkää. Mitä ihminen minulle tekisi?”
Valtion taidemuseon perustamisen yhteydessä Jääskinen haki uutta ylijohtajan virkaa, johon kuitenkin valittiin talon ulkopuolelta Marja-Liisa Rönkkö. Valinnasta seurasi jälleen valituksia ja kritiikkiä. Lopulta Jääskinen siirtyi Sinebrychoffin museon johtoon, jossa hänen virkauransa päättyi tammikuussa 1997.
On pantava itsensä peliin, totesi Tuula Arkio
Tuula Arkion (s. 1943) uraa voisi pitää hyvänä mallina omaa tulevaisuuttaan suunnitteleville opiskelijoille. Hyvin toimeentuleva ja sivistynyt perhe antoi hyvät eväät matkalle. Lapsuudesta asti kartutettu kielitaito ja ennen kaikkea aktiivinen verkostoituminen kantoi tulosta.
Arkio aloitti taidehistorian opinnot Aune Lindströmin johdolla Ateneumissa teosten äärellä. Ateneumin ja sen kanssaorganisaatioiden parissa hän tulikin sitten pysyttelemään koko työuransa ajan.
Hän kertoo, että vuonna 1968 filosofian kandidaatiksi valmistumisen jälkeinen kesä oli kulunut kielikurssilla Etelä-Ranskassa, kunnes sitten Lindström soitti ja tarjosi museon virkaa tekevän amanuenssin paikkaa. Myöhemmin paikka vakinaistettiin ilman julkista hakua.
Arkio aloitti Taideakatemiassa Ars 69 -näyttelyn valmistelussa. Työelämän alkuvaiheessa aikaa kului myös yliopiston kuppilassa ja työelämään siirtyneiden opiskelukaverien kanssa vannottiin, että heistä ei ikinä tulisi vastaavia johtajia kuin Lars Pettersson (silloinen taidehistorian professori), Aune Lindström tai Kansallismuseon Riitta Pylkkänen.
Taidemaalari Erkki Koposen johdolla alettiin puhua väheksyvästi Ateneumin helmikanoista ja samettitytöistä.
Myös sukupuolisyrjintä tuli kirjassa esiin. Arkio sijoittaa kaikissa kolmessa muistelmassa esille tulevan helmikana-nimityksen alun 1950-luvulle, jolloin Aune Lindström nimitettiin ensimmäisenä naisena Ateneumin johtoon. Tästä eivät kaikki pitäneet. Taidemaalari Erkki Koposen johdolla alettiin puhua väheksyvästi Ateneumin helmikanoista ja samettitytöistä.
Arkio kehuu alkuvaiheen esihenkilöään Salme Saraja-Kortetta ja mainitsee, että tämä sivuutettiin sukupuolen vuoksi Ateneumin intendentin virasta. Siihen tuli valituksi Olli Valkonen.
Nykytaiteen edistämisessä Suomessa Arkio on tehnyt merkittävän työn. Hän kuvaa kiinnostavasti nykytaiteen museon perustamisvaiheita. Keskeinen ja laajasti vaikuttanut Ars 83 toi monella tapaa kansainvälisen taiteen Suomeen saataville.
Kuvaukset ulkomaisen taiteen näyttelyjen kokoamisesta ja matkoista taiteilijoiden, museoiden ja gallerioiden pariin ovat kiinnostavia ja Suomen taide-elämässä siihen aikaan uusimuotoista toimintaa.
Arkio mainitsee muistelmissaan pariinkin otteeseen, että hän ei varsinaisesti tavoitellut uraa museoalalla. Lopulta hän kuitenkin päätyi siihen, että jos halusi korjausta alan epäkohtiin, oli myös pantava itsensä peliin ja haki Ateneumin apulaisintendentiksi.
Uuteen tehtävään kuului aiempaa enemmän byrokratiaa, ja Arkio mainitsee uupumisensa taiteilijajärjestöjen edunvalvonnan leimaamiin museojaoston kokouksiin.
Valtion taidemuseon perustaminen Taideakatemian tilalle oli suuri muutos. Perustamisen yhteydessä uudet virat jaettiin taideakatemian vakanssien haltioille.
Ateneumin johtoon valittiin Olli Valkonen, kuvataiteen keskusarkistoon Tuula Karjalainen ja Sinebrychoffille Aune Jääskinen. Ylijohtajan virka tuli avoimeen hakuun ja siihen valittiin kaupunginmuseon johtaja Marja-Liisa Rönkkö. Arkiosta tuli Nykytaiteen museon johtaja.
Kaikki eivät sopeutuneet siihen, että naiset olivat ottaneet alan johtopaikat 1990-luvulta alkaen.
Nykytaiteen museon perustamisesta ei iloittu joka suunnassa ja piikittely helmikanoista alkoi jälleen. Piikittelijöinä Arkio listaa J. O. Mallanderin ja Eero-Pekka Rislakin. Myöhemmin mukaan liittyi kuvanveistäjä Martti Aiha.
Syynä piikittelyn Arkio näki sen, että kaikki eivät sopeutuneet alan muutokseen ja siihen, että naiset olivat ottaneet alan johtopaikat 1990-luvulta alkaen. Alentava nimittely harmitti jopa niin paljon, että teema toistuu vielä hänen muistelmiensakin nimessä.
Tuohon aikaan Kiasman virka oli eläkevirka, ei siis määräaikainen, kuten johtajan virat nykyään usein ovat. Arkio koki kuitenkin, että hänen aikansa Kiasmassa oli riittävä toimittuaan virassa kymmenen vuoden ajan ja museoon ja sen johtoon oli hyvä saada uutta verta.
Myös seuraava ylijohtajan viranhaku mutkistui, tällä kertaa kahden ministeriön virkamiehen haettua samaa virkaa. Lopulta kuitenkin oikeuskanslerin kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen todettiin, että heillä ei ollut viran silloisten vaatimusten mukaista pätevyyttä, museoalan kokemusta, ja Arkio tuli valituksi.
Myöhemmin ministeriö muutti vaatimuksista museoalan kokemuksen museoalan tuntemukseksi. Arkion arvion mukaan muutos avasi tulevissa viranhauissa tien poliittisille nimityksille.
Ilmapiiri alan toimintamallien parantamiseen oli suotuisa.
Ylijohtajan työstä tuli kuuden vuoden pesti ennen eläkeikää. Tällä kaudella Valtion taidemuseon toiminta heijastui edullisesti myös muuhun museokenttään. Museo käynnisti laajan kehittämistyön, jota tehtiin yhdessä muiden taidemuseoiden kanssa.
Ilmapiiri alan toimintamallien parantamiseen oli suotuisa. Kehittämistyö sujui paremmin, kun toimintaa ohjattiin alan sisältä eikä esimerkiksi ministeriön määräyksin. Taidemuseoiden kehittämisyksikkö Kehys alkoi koordinoida taidemuseokenttää. Alueellisiin taidemuseoihin saatiin aikaiseksi muun muassa kokoelmapoliittiset ohjelmat.
Niin Arkio kuin Tuula Karjalainen kirjoittavat muistelmissaan vuonna 2010 Helsingin Sanomissa julkaistuista haastatteluista, joissa osoitettiin kritiikkiä taidemuseoiden toimintaa kohtaan ja nostettiin esiin neljän koplan teoria. Sen mukaan taidemuseoiden kommunistivaikuttajia olivat Maaretta Jaukkuri, Tuula Karjalainen, Marja-Terttu Kivirinta ja Tuula Arkio.
Tuula Karjalainen kirjoittaa suoraa tekstiä käärmeenpesistä
Tuula Karjalaisen (s. 1942) viime vuoden toukokuussa ilmestyneet muistelmat ovat harvinaisen kaunistelematonta tekstiä. Sisältö ei mairittele museoalan sisäisiä prosesseja, joskin osansa saavat myös jotkin muut toimijat. Karjalainen on kertojana parhaimmillaan kertoessaan värikkäitä tarinoita näyttelyihin liittyvistä matkoista eri puolelle maailmaa.
Tuula Karjalainen kuuluu Tuula Arkion tapaan vielä siihen ikäpolveen, joille aina löytyi paikka suomalaisessa yhteiskunnassa. Kilpailua ei hänen mukaansa juuri ollut. Aina pääsi opiskelemaan jotain, opiskelut ja loppututkinto takasivat ainakin jonkinlaisen työn.
Työntekijöitä tarvittiin kaikkialla, ja tytöillä oli aina myös mahdollisuus ryhtyä kotirouviksi ja äideiksi täysipäiväisesti ja koko elämäksi.
Aiemmista elämäkerroista kymmenen vuotta vanhemman Aune Jääskisen muistelmissa sodanjälkeisen ajan köyhyys ja asuntopula ovat vielä vahvasti esillä.
Karjalainen kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1962 ja alkoi opiskella taidehistoriaa. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui vuonna 1973. Uransa alkuvaiheessa hän oli pitkään töissä Espoon kaupungilla, viimeisimpänä kuvataidetoimen intendenttinä. Väitöskirja konkretismista valmistui vuonna 1990.
“Kaupungilla liikkuvien huhujen mukaan olin moraaliltani löyhä.”
Lyhyttä ajanjaksoa taideakatemian tiedotusosaston apulaisjohtajajana ja taidehistorian apulaisprofessuuria (1990) seurasi Valtion taidemuseon keskusarkiston johtajaan virka ja sen jälkeen Helsingin kaupungin taidemuseon johtajuus vuosina 1993–2001. Työura virkamiehenä päättyi Kiasman johtajana.
Karjalaisen hakemisesta Helsingin kaupungin taidemuseon johtajaksi seurasi myrsky, jossa hänet omien sanojensa mukaan kyseenalaistettiin kaikin tavoin.
”Kaupungilla liikkuvien huhujen mukaan olin moraaliltani löyhä, hurjimmissa jutuissa suorastaan ammattimainen ilotyttö. Minun mitätöimikseni käytettiin siis maailman vanhinta syytöstä, jolla naisia on satoja vuosia halvennettu.”
Lopulta hän päättelee, että häneen kohdistuneet syytökset olivat ajalle tyypillinen tapa vastustaa jotain ei-haluttua, nimenomaan nuorehkoa henkilöä ja ennen kaikkea naista.
Karjalainen aloitti Helsingin kaupungin taidemuseossa vuonna 1993 ja ensimmäinen Fernando Boteron näyttely oli menestys. Näyttelyä kritisoitiin alalla, sillä ajan ihanteiden mukaisesti suuri kävijämäärä ei ollut kaikkien mieleen.
Jälkikäteen Karjalainen pohti, että Boteron suosio saattoi muuttaa museoihin kohdistuneita odotuksia.
”Rahasta ja kävijämääristä ryhdyttiin puhumaan yhä useammin, myös pienten museoiden osalta.”
“Jako naisiin ja miehiin oli tyypillistä ajalle. Sukupuoli oli mukana aina ja kaikessa.”
Jopa museon Frida Kahlon näyttelyä kritisoitiin ja kysyttiin, tarvitaanko meganäyttelyitä. Myöskään museon näyttelyohjelman linjausta naistaiteilijoiden esiintuomisesta ei Karjalaisen mukaan katsottu hyvällä.
“Jako naisiin ja miehiin oli tyypillistä ajalle. Sukupuoli oli mukana aina ja kaikessa, vaikkakin piilotettuna, mutta sukupuoli mainittiin vain, jos kyseessä oli nainen ja silloin valinta oli perusteltava.”
Karjalaisen kaudella saatiin Tennispalatsi taidemuseon käyttöön ja museon toiminnot muuttuivat siten, että kuvataidejaoston sijasta museota ohjasi taidemuseon johtokunta.
Karjalainen ei arvostele johtokuntaa, mutta nostaa esiin poikkeuksena urheiluselostajana tunnetun Raimo ”Höyry” Häyrisen valinnan johtokunnan puheenjohtajaksi vuonna 2000. Karjalaisen mukaan Häyrinen johti kokouksia aggressiivisesti ja museonjohtaja oli pian kypsä vaihtamaan maisemaa.
Mahdollisuus paikan vaihtoon avautui, kun Kiasman ensimmäinen johtaja Tuula Arkio pyysi hakemaan hänen jälkeensä vapautuvaa johtajuutta. Nykytaiteen museo oli tullut yhden kauden päätepisteeseen. Alkuvuosien valtava innostus ja kova työ olivat verottaneet henkilökunnan jaksamista.
Työpaikkatyytyväisyysmittauksen mukaan työntekijät olivat burn-outissa tai väsyneitä. Sponsoritulot olivat vähenemässä talon uutuudenviehätyksen mentyä ja kävijätkin vähenivät.
Tilanne ja ikävien uutisten sanansaattaja toimiminen ei ollut helppo uudelle johtajalle. Aiempi johtaja oli siirtynyt Karjalaisen lähiesihenkilöksi ja oma lähin alainen oli myös hakenut Kiasman johtajan virkaa. Vaikka Kiasma oli menestystarina, havaitsi Karjalainen, että yhteishenki oli heikkoa, kun kateutta ja kaunaa taasen riitti.
Yhteistä kaikille kolmelle muistelmateokselle on naisiin kohdistuvan syrjinnän kuvaus.
Guggenheim-Helsinki-museosta Karjalaiselle on jäänyt paljon hampaankoloon. Jos muistelmat ovat kauttaaltaan suoraa tekstiä, niin tässä osiossa teksti yltyy ehkä jo ylikierroksille. Jos aiemmin julkisuudessa oli kritisoitu neljän naisen kommunistikoplaa helmikaulanauhoineen, niin tässä teoksessa kormuutetaan neljän miehen koplaa.
Yhteistä kaikille kolmelle muistelmateokselle on naisiin kohdistuvan syrjinnän kuvaus. Suorimmin asiasta kirjoittaa Tuula Karjalainen.
1980- ja 1990-luvuilla nuoriin naisiin kohdistunut seksuaalisen ahdistelu ja häirintä olivat vielä tavallista naisten todellisuutta. Ahdistelun jokapäiväisyys ei kuitenkaan tehnyt kokemuksia helpommiksi. Nuoret naiset saivat tottua vonkaamiseen, seksin kerjäämiseen.
Karjalaisen mukaan nuoremman polven naisten on nykyään vaikea uskoa silloisen häirinnän määrää ja laatua. Museoalan lisäksi Karjalainen tuo esiin myös Helsingin yliopiston häirintätapaukset, joihin hän myös silloin puuttui.
Naisen aseman ohella museoiden johtaminen ja työilmapiiri tulee kriittisessä valossa esiin kaikissa tässä käsitellyissä muistelmissa. Pisimmälle menee Karjalainen.
Hän leikkaa tekstissä erääseen tapahtumaan, jossa johtajakollega luonnehti museoiden työyhteisöjä käärmeenpesiksi. Kaikki tiesivät, mistä oli kyse. Ilmapiiriä leimasi kateus. Hän kertoo, että ”uupumiset, alkoholismi, ja burn-outit, viralliset valitukset, potkut ja syytteet olivat ammattitautien kaltaisia ilmiöitä.”
Kiusaaminen oli vähättelyä, pahansuopaisuutta sekä ulkopuolelle jättämistä.
Karjalainen käsittelee kirjassaan myös Marja-Liisa Rönkön kymmenvuotiskautta Valtion taidemuseon ylijohtajana ja vertaa Rönkköön kohdistunutta kiusaamista omaan aikaansa Kiasmassa, Rönkön osalta toiminta vain oli paljon pahempaa.
Millaista kiusaaminen oli: vähättelyä, pahansuopaisuutta sekä ulkopuolelle jättämistä. Karjalaisen (ja Rönkön) näkemyksen mukaan Valtion taidemuseoon oli pesiytynyt vahvasti sisäänlämpiävä kulttuuri. Ulkopuolelta tulijoita pidettiin väärinä ihmisinä.
Johtajat eivät tietenkään ole ainoita museoissa työskenteleviä henkilöitä. Museot ovat hiukan kuin sairaaloita, joissa työskentelee lukuisia ammattiryhmiä, ei pelkästään lääkäreitä tai hoitajia.
Museoissakin on työssä museonjohtajien ohella intendenttejä, kuraattoreita, tutkijoita, amanuensseja, assistentteja, konservaattoreita, oppaita, asiakaspalveluhenkilöitä ja siivoojia.
Tässä tekstissä käsitellyt elämäkerrat eivät käsittele muita työntekijäryhmiä erityisemmin. Millaiselta museo näyttää muiden ammattiryhmien näkökulmasta?
Täällä haisee tuntityöläisiltä, sanotaan Katja Raunion romaanissa
Muista työntekijäryhmistä ei liene kirjoitettu elämäkertoja. Jonkinlaisen näkökulman työntekijän arkeen voi kuitenkin saada Katja Raunion vuonna 2023 julkaistusta kirjasta.
Kirja on fiktio, mutta sen museon lippukassalla työskentelevän päähenkilön elämä ja kokemukset vaikuttavat, yleisen elämänkokemuksen perusteella, kohtuullisen uskottavalta. Erityisesti asiakaspalvelutilanteisiin liittyvä episodit ovat todentuntuisia. Raunio onkin työskennellyt museon asiakaspalvelutehtävissä.
Kirjailija on, kuten muistelmien kirjoittajatkin, Helsingin yliopistosta valmistunut taidehistorioitsija. Museo, jossa päähenkilö työskentelee, on jonkinlainen kollaasi useammasta kulttuurihistoriallisesta museosta.
Tuntityöläisen näkökulmasta työyhteisö näyttäytyy kovin patriarkaaliselta. Mieleen painuu kohtaus, jossa näyttelyintendentti alkaa lupaa kysymättä hieroa päähenkilön niskaa kahvipöydässä.
Tosin naistenkaan välille ei löydy solidaarisuutta, vain kateutta. Täällä haisee tuntityöläisiltä -lause jää mieleen Grimmin satuja muistuttavasta kohtauksesta.
Nuoriin naisiin kohdistuva ahdistelu nousee isoksi teemaksi myös Raunion romaanissa.
Vaikka tilanne on kaiketi parantunut 1990-luvusta, niin nuoriin naisiin kohdistuva ahdistelu nousee isoksi teemaksi myös Raunion romaanissa.
Alkoholillakin läträtään. Kirja ei ole tietenkään muistelmateos tai tietokirja, mutta kuvaukset ovat karuja ja omalla tavallaan uskottavia. Lukukokemus on ahdistava.
Museot näyttäytyvät edelleen patriarkaalisilta organisaatioilta. Eikä niissä edelleenkään näytä olevan vallalla arvostamisen ilmapiiri, tai ainakaan arvostus ei ylety tuntityöläisiin.
Kirjat piirtävät museoista karua kuvaa
Muistelmat ja romaani antavat museoista, tai ainakin joistakin museoista, karun kuvan. Uskon kuitenkin, että parempaan suuntaan ollaan menossa. Tosin montaa vuotta ei ole vielä kulunut siitä, kun esimiehestä alettiin käyttää termiä esihenkilö.
Ei asiantuntijaorganisaatioidenkaan kuitenkaan tarvitse olla vaikeita työyhteisöjä. Aina voi katsoa myös, miten naapurissa toimitaan.
Susanna Pettersson nosti hiljattain Helsingin Sanomien jutussa esille Ruotsin sekä siellä vallitsevan kollegoiden kehumisen ja nostamisen kulttuurin. Tässä on hyvä tavoite suomalaisellekin työelämälle.