Sten Rentzhog (s. 1937) on ruotsalainen museonjohtaja ja museovaikuttaja. Esittelyssä olevassa kirjassa hän kuvaa museoiden ja kulttuuriperintötyön kehitystä 1960-luvulta alkaen aivan viime vuosiin asti uransa kautta. Temaattinen ja kronologinen tarkastelu lomittaa keskeisiä piirteitä Ruotsin museohistoriasta.
Vaikka lukija ei Ruotsin kehitystä tuntisikaan, ovat kirjoittajan analyysit, havainnot ja kommentit kiinnostavia. Rentzhog on provosoiva, näkemyksellinen, henkilökohtainen, mustavalkoinenkin. Itse pystyin peilaamaan hänen havaintojaan käsityksiini ja kokemuksiini Suomen 1970–2020 -lukujen kehityksestä, erityisesti maakuntamuseoissa ja Museovirastossa.
Keskus- ja aluetason jännitteistä reviiritaisteluihin
Rentzhog on moniottelija. Tekstissä käsitellään muun muassa tutkimusta, professioita, ulkomuseoita, SAMDOKia, näyttelypolitiikkaa, lapsia ja nuoria sekä kotiseututyötä. Hän on osin hyvin kriittinen. Moitteiden kohteena on tavallisesti valtion, erityisesti Riksantikvarieämbetetin toiminta tai toimimattomuus. Kunnianhimoiset tavoitteet toteutuivat Ruotsissakin vain osittain.
Tekstin yhtenä lankana ovat keskus- ja aluetason jännitteet sekä maakuntatasolla lääninhallinnon ja lääninmuseoiden ristiriidat. Rentzhog antaa ymmärtää, että niiden reviirikamppailu söi syyttä suotta aluetason voimavaroja ja yhteistyön edellytyksiä. Hän oli itse kahden lääninmuseon johtaja (landsantikvarie) vuosina 1968–2002, siinä välissä joitakin vuosia Nordiska museetin johdossa sekä lukuisissa alan luottamustehtävissä.
Reviirikamppailu söi syyttä suotta aluetason voimavaroja.
Rentzhog arvioi erityisen kriittisesti rakennusperinnön vaalimista, otsikoiden yhden luvuistaan Svensk byggnadsvård – kris utan slut. Hänestä arkeologisen perinnön turvaaminen on hoidettu huomattavasti mallikkaammin.
Ruotsissa oli jo varhain tavoitteena muinaisjäännösten kokonaisinventointi, rakennusperinnön osalta tyydyttiin sen sijaan liian vähään. Rentzhogin vaikutus näkyi meilläkin 1970-luvulla. Hänen väitöskirjansa Stad i trä oli yksi virikkeistä pohjoismaisessa puukaupunkihankkeessa.
Rentzhogin ja Riksantikvariämbetetin vuonna 1971 julkaistu Byggnadsinventering, förslag till riktlinjer on inventointilomakkeita myöten ilmeinen esikuva Museoviraston vuoden 1979 julkaisulle Rakennuskulttuurin luettelointi.
Näkemyksiä museoprofessioista ja verkostoista
Muistelijalla on vahvoja käsityksiä museoprofessioiden kehityksestä. Hän arvostaa kokemuksen kautta saatua monitaitoisuutta, kavahtaen siiloutumista. Parhaita museonjohtajiakin ovat taloutta ja hallintoa ymmärtävät kulttuuriperinnön generalistit.
Rentzhog korostaa tutkimuksen ja tutkijakoulutuksen merkitystä, mutta suhtautuu kriittisesti erityisesti museologiaan tieteenä. Hän peräänkuuluttaa historiaan perustuvia kokonaisnäkemyksiä, ja ihmettelee museoiden nykyistä esinekammoa. (Rentzhog muuten kehittelee näkemyksiään historian yhteiskunnallisesta merkityksestä lukemisen arvoisessa teoksessaan Tänk i tid – Se framåt genom att blicka bakåt, 2014).
Verkostot ja henkilösuhteet, päättäjien kiinnostus ovat Rentzhogin mielestä keskeisen tärkeitä museoille. Ne avaavat mahdollisuuden myös poliittiseen vaikuttamiseen. Onko meillä museotyöhön kytkeytynyt Thorbjörn Fälldinin tai Göran Perssonin tasoisia poliitikkoja?
Kulttuuriperintötyön vahvistuminen ja kriisiytyminen
Rentzhog piirtää kaaren kulttuuriperintötyön vahvistumisesta 1900-luvun lopulla ja sen jälkeisestä kriisiytymisestä poliittisten ja taloudellisten murrosten myötä.
Hänen tunnistamiaan kielteisiä muutoksia ovat meillekin tutut hallinnon uudistukset, ulkoistaminen, yksityistäminen, markkinaehtoisuus, kaiken kilpailuttaminen, organisatorista monimuotoisuutta ja innovatiivisuutta vähentävä keskittäminen, poliittisen kiinnostuksen puute.
Voi toki kysyä, onko ala kriisiytynyt vai vastaako se, osin uusinkin keinoin, eri haasteisiin kuin joitakin vuosikymmeniä aiemmin, jolloin hyvinvointiyhteiskuntaa vasta rakennettiin ja kasvatettiin.
Kulttuuriperintöä ei turvata valittamalla voimavaroista.
Rentzhogin mielestä kulttuuriperintöä ei turvata valittamalla voimavaroista. Sen tilalle tarvitaan offensiiveja, aktiivista yhteiskunnallista debattia, tulevaisuuteen suuntautuvia näkyviä aloitteita sekä pitkäjänteisyyttä, sitoutumista ja sinnikkyyttä niiden toteuttamisessa.
Näinhän museoala on niin Ruotsissa kuin meilläkin kehittynyt. Suomessa esimerkiksi vahvistettiin maakuntamuseoiden kulttuuriympäristötyötä jo 1980-luvulta alkaen, mutta vasta museolaki (2019) vei kehityksen päätökseen. Vai veikö – miten valtion menojen karsiminen tulee iskemään museoiden voimavaroihin?
Rentzhog, Sten; Kulturarv och museer. Femtio år med kulturpolitikens styvbarn. Carlssons. Falun 2021