Mitä yhteistä on Albert Edelfeltin Lapsen ruumissaatolla, Luxembourgin puistolla, Gunnar Berndtsonin Morsiamen laululla, Akseli Gallen-Kallelan Demasqueélla ja Lemminkäisen äidillä, Vincent van Goghin Anvers-maalauksella, Kansallismuseon Rahakammion numismaattisella kokoelmalla tai Seurasaareen sijoitetulla Karunan kirkolla?
Kaikki nämä, ja moni muu teos Ateneumin, Kansallismuseon ja Designmuseon kokoelmista liittyvät Herman Frithiof Antellin (1847–1893) testamenttilahjoitukseen.
Maailmanmatkaaja ja keräilijä
Tuukka Talvio on kirjoittanut mainion kirjan vaasalaissyntyisestä silmälääkäristä, perijästä, maailmanmatkaajasta, liikemiehestä ja ennen kaikkea keräilijästä ja lahjoittajasta.
Kirja on toimitettu huolellisesti. Tämäntyyppisessä kirjassa myös henkilöhakemisto on peräti tarpeellinen. Luettavuuteen olisi kuitenkin voinut kiinnittää enemmän huomiota. Kirjasinkoko on kovin pieni, palsta leveä ja siten tekstiä on paikoin vaivalloista lukea. Ehkä sivumäärä olisi väljemmällä taitolla kasvanut liikaa, nyt on päästy alle 200 sivun.
Kirjan varsinaisen aiheen ohella Talvio pohtii paikoin varsin piikikkäästi myös museoiden tilaa tänään. Huolenaiheena hän näkee muun muassa historiattomuuden ja hiljaisen tiedon siirtymisen kävijämenestysten aikaansaamiseen keskittyvissä nykymuseoissa, joissa ei tunneta kokoelmien omaa historiaa. No, tämän kirjan lukemisen jälkeen sivistys epäilemättä lisääntyy.
Kirja on kertomus paitsi taiteen keräilijästä, myös elävä kuvaus 1800-luvun Pariisin pohjoismaisesta taiteilijakoloniasta ja – ehkä yllättäen – myös hänen koulukaupungistaan Vaasasta.
Esille nousee varjona pitkin matkaa myös Antellin taipumus liialliseen alkoholin käyttöön. Tähän sairauteen hän ilmeisesti myös kuoli. Keskeisesti Pariisin tuttavapiirissä nousevat suomalaisista esiin Ville Vallgren ja Albert Edelfelt. Keräilyssä Antellille keskeinen henkilö oli Henryk Bukowski, joka omisti taide- ja antiikkiliikkeen Tukholmassa.
Antellin elämäkerran jälkeen kirjassa siirrytään perintöön ja sitä hallinnoineen valtuuskunnan ja lautakunnan toimintaan. Luonnollisena päätepisteenä on Kansallismuseon avaaminen tammikuussa 1916.
Historiasta nykypäivään
Lopussa päivitetään tilanne vuoteen 2024. Elämäkerroissa tai historiateoksissa ei yleensä oteta kantaa nykytilanteeseen, mutta tässä tapauksessa esille nostetaan Kansallismuseon tilanne.
Talvio on tehnyt pitkän uran Kansallismuseossa ja numismatiikan arvostettuna tuntijana. Jälkikirjoituksessa, vai pitäisikö sanoa testamentissa, hän toteaa museoiden muuttuneen ”koska kävijämäärien katsotaan kuvastavan toiminnan vaikuttavuutta, on yleisön mielenkiinnon ylläpitäminen viihdyttämällä — usein saanut museotoiminnassa suuremman roolin kuin aiempi ajatus sivistämistehtävästä.”
Nykymuseoissa ei hänen näkemyksensä mukaan myöskään löydy enää samalla tapaa asiantuntemusta kuin aiemmin. Hän nostaa esimerkiksi vanhemman mitalitaiteen, joka vaatisi monipuolista kulttuurihistorian tuntemusta. Hän arvelee, että nykymuseoissa tuskin tunnetaan Antellia ja hänen lahjoituksensa merkitystä Kansallismuseolle ja Kansallisgallerialle.
Kritiikkiä ja kiitosta Kansallismuseolle
Suomen kansallismuseon viime vuosikymmenten muutoksista kirjoittajalle on jäänyt hampaankoloon erityisesti hänen johtamansa Rahakammion lakkauttaminen.
Hän vertaa tilannetta Ruotsiin. Sielläkin tehtiin muutoksia, mutta museo toimii edelleen aktiivisesti. Suomessa kolmesta vakanssista lakkautettiin kaksi, ja näyttelyobjektit siirrettiin varastoon. Tilalle näyttelytilaan tuli esihistorian näyttely. Sille aiemmin suunniteltu tila tarvittiinkin museokaupalle.
Kaikkia kokoelmia ei myöskään olisi tullut siirtää Vantaalle kokoelmakeskukseen. Näiden ja Antellin kirja- ja rahakokoelmien tulisi olla paremmin tutkijoiden ulottuvilla, hänen mukaansa tämän varmistaisi vain niiden sijainti varsinaisen museorakennuksen yhteydessä.
Osansa kritiikistä saa Tennispalatsissa 2000-luvun alussa toiminut Kulttuurien museo, jota hän lyhyen toimikauden vuoksi nimittää Suomen lyhytaikaisimmaksi museoksi. Nykyisin museo on muuttunut kokoelmamaininnaksi verkkosivuilla.
Kansallismuseon ongelma on Talvion mukaan alusta alkaen ollut se, että Museoviraston ja sen edeltäjän Muinaistieteellisen toimikunnan toiminta on liittynyt muinaismuistohallintoon. Siis arkeologiseen toimintaan, rakennussuojeluun sekä näihin liittyvään tutkimukseen ja hallintoon.
Suurin osa viraston johdosta on ollut arkeologeja tai rakennustutkijoita, joka Talvion näkemyksen mukaan on vaikuttanut heikentävästi Kansallismuseon toimintaan. Tätä ajatuskulkua hän ei kuitenkaan vie pidemmälle, mutta johtopäätös lienee, että Kansallismuseon kannattaisi olla itsenäinen organisaatio Kansallisgallerian tapaan.
Kansallismuseon lisärakennusta hän tervehtii ilolla, mutta määrärahojen leikkaukset huolestuttavat. Säästötoimet aiheuttavat muiden ongelmien ohella katkoksia hiljaisen tiedon siirrossa.
Kritiikistä huolimatta Talvio lopettaa kirjansa eteenpäin katsoen: on merkkitapaus Suomen museohistoriassa, että yksi maamme tärkeimmistä museoista saa lopultakin riittävät tilat.
Tuukka Talvio. Frithiof Antell ja hänen testamenttinsa. Museotoiminnan alkuajoilta Suomessa. Sigillum, Turku 2025.