Larppi tarkoittaa live-roolipeliä (eng. live action role-play), jossa osallistujat eläytyvät hahmoihin ja luovat yhdessä jaettua tarinaa. Sanasta voi tulla mieleen fantasia- ja historialarpit, joissa miekkaillaan haltijakorvissa tai uppoudutaan keskiaikaisen sepän elämään. Mutta entä larppaaminen tapana tutkia nykytaidetta, sukupuoli-identiteettiä, syrjintää, rakkautta, yhteiskunnallisia rakenteita tai vaikka ajan kulkua mineraalin näkökulmasta?
Harvempi tietää, että Pohjoismaissa on kehittynyt niin omanlaatuinen larppiperinne, että siitä on muodostunut oma kansainvälisesti tunnettu larppisuuntauksensa: Nordic larp. Pohjoismainen larppi korostaa eläytymistä, yhteistä tarinankerrontaa ja taiteellista ilmaisua enemmän kuin pelillisiä tavoitteita.
Amos Rexissä larpattiin ensimmäisen kerran vuonna 2024, yhteistyössä larppisuunnittelija Kaisa Kankaan kanssa. Kokoelmanäyttelyyn luodussa Hyvät museovieraat –larpissa keskiössä olivat tunnekokemukset ja taideteokset, eli pelattavat hahmot, pelkäsivät muun muassa joutuvansa takaisin teosvarastoon. Samaa ajatusta jatkoi larppi Avajaisaatto kesällä 2026, missä nuorten Generation 2026 -näyttelyn taiteilijoiden teokset heräsivät eloon ensimmäistä kertaa – hieman hämillään, mutta valmiita jakamaan sanomansa maailmalle.
”Et ole enää varma, kuka katselee ja ketä”
Museopedagogina olin innoissani yhteistyöstä larpin käsikirjoittajan kanssa. Meille oli tärkeää, ettei museosta tulisi vain larpin tapahtumapaikka, vaan että myös Amos Rexin oma tyyli ”immersoida ihmisiä taiteeseen” toteutuisi roolipelien kautta. Vaikka olin uuden äärellä, larppi tuntui luontevalta jatkumolta Amos Rexin yleisötyölle, joka on alusta asti sisältänyt pelillisyyttä.
Lähes kahdenkymmenen vuoden kokemus taidekasvatuksesta ja pöytäroolipeliharrastus ei silti valmistaneet minua siihen, miten paljon yllätyin ja liikutuin joka kerta, kun teokset heräsivät larppaajien kautta henkiin. Olemme museolla tottuneet siihen, että kävijät ovat varovaisia lähestyessään taidetta. Yhtäkkiä teokset puhuivat meille, pohtivat olemassaolonsa merkitystä ja suhteitaan toisiinsa. Osa ikävöi omaa tekijäänsä. Toisilla oli uusia ehdotuksia ripustukseen. Melkein kaikki ryhtyivät kapinaan museo-oppaita vastaan.
Larpit tapahtuivat museon ollessa kiinni muilta kävijöiltä. Tämä loi jo itsessään intiimin ja hieman jännittävän tunnelman, ja tilaan syntyi neljäksi tunniksi oma todellisuutensa, jota eivät enää määrittäneet instituution kirjoittamattomat käyttäytymissäännöt. Ohjeet roolipelihahmojen rakentamiseen tulivat museon kuulutusjärjestelmän kautta ja avustavat kysymykset ohjeistivat osallistujia tutkimaan teoksia kuin ne olisivat eläviä olentoja. Tehtävä ei ollut yksinkertainen, mutta palautteissa nousi toistuvasti esiin, että monet eivät olleet aiemmin katsoneet nykytaidetta yhtä tarkasti. Jotkut kokivat tämän katsomistavan myös intuitiiviseksi.
Turvallisuus mahdollistaa leikin, leikki mahdollistaa kaiken
Larpit alkoivat työpajalla, jossa tutustuimme toisiimme, teimme lämmittelyharjoituksia ja kävimme läpi, mitä ollaan tekemässä ja miten. Larppaaminen ei ole esiintymistä, vaan tarkoituksena on luoda turvallinen tila yhteiselle leikille ja tutkimiselle.
Yksi sitkeä museokävijämyytti on, että teoksista olisi löydettävissä vain yksi oikea tulkinta. Moni larppiin osallistunut koki, että kuilu itsen ja nykytaiteen välillä pieneni pelin aikana, kun paine ”ymmärtää asioita oikein” poistettiin. Teokset kertoivat itsestään omin sanoin ja heille syntyi yhteisiä tavoitteita. Näin larpissa muodostui tunnesiteitä pelaajien ja taideteoshahmojen välille, ja sen myötä syvällisempiä suhteita myös varsinaisiin taideteoksiin.
Larppien aikana todettiin, että nyt saa vaikkapa kiukutella tai ryömiä lattialla. Juuri larppien kehollisuus herätti osallistujia kokemaan teoksia ja koko museotilaa uudella tavalla. Osa teoksista piti punk-huutolaulukeikkoja toisilleen, jotkut olivat jatkuvassa läheisyydenkaipuussa. Larpissa mukana olleet museon oppaat loivat myös omat opasroolit, jotka tukivat pelirakennetta. Henkilökunnan leikkiin heittäytyminen vapautti monia larppaajia pääsemään alkuun. Larpit oli suunniteltu aloittelijaystävällisiksi ja ensikertalaisia oli osallistujien kesken enemmän kuin konkareita.
Kiitoksia, palautetta ja rakentavia parannusehdotuksia tuli runsaasti. Moni halusi reflektoida kokemuksiaan ja jakaa niitä myös taiteilijoille. Muutama totesi, että he halusivat vielä palata näyttelyyn katsomaan ”vanhoja tuttuja” omana itsenään. Toivottiin myös lisää vastaavia kokemuksia museoissa, jotka tukevat läsnäoloa muiden kanssa ja puhelimen poissaoloa.
Empatiaharjoitus
Seuraavan kerran kun katsot taideteosta, kokeile tutustua siihen kuin uuteen ystävään. Tarkastele sen tekotapaa ja pohdi, mitä se kertoo teoksen luonteesta. Mitä teoksen koko kertoo sen egosta? Jos teos voisi muuttaa jotain ulkomaailmassa, mitä se olisi? Entä miten teos liikkuisi, jos se heräisi henkiin? Kokeile ottamalla asento, joka mielestäsi kuvastaa teosta. Miltä tuntuu?
Kirjoittaja: Melanie Orenius toimii Amos Rexissä yleisöohjelmapäällikkönä.