Esineiden äärellä keskustellen lisää syvyyttä museoiden kokoelmiin

Syksyllä 2022 keräsin aineistoa muovisesta museoesineestä tieteelliseen artikkeliin keskustellen Suomen Merimuseossa museovieraiden kanssa MS Estonian pelastusrenkaan äärellä. Ensin piti murtaa jää minun ja museovieraiden välillä.

Yllä olevalla esitteellä Suomen merimuseo tiedotti museokävijöitä somessa ja lipunmyynnissä mahdollisuudesta tulla keskustelemaan kanssani museon näyttelytilassa.

Halusin mahdollistaa välittömiä, rentoja ja luottauksellisia keskusteluja, joissa saattaisi nousta esiin mitä tahansa.

Minun piti myös huomioida se, millä tavoin suomalainen museokävijä mahdollisesti kokisi olonsa turvalliseksi ja riittävän tuttavalliseksi kohdatessaan näyttelytilassa hänelle entuudestaan tuntemattoman tutkijan, joka haluaa jutella sattumanvaraisen oloisesta aiheesta.

Keskusteluilla ei ollut tarkkaa kehystä tai valmiiksi määriteltyjä kysymyksiä, vaan annoin keskustelun soljua keskustelukumppanien kertoman perusteella.

Kahden kysymyksen lisäksi, jotka esitin jokaiselle, kyselin lisäksi vain tarkentavia kysymyksiä niistä asioista, joita keskustelukumppanini olivat jo kertoneet.

Aloitin jokaisen keskustelun kysymällä mitä he tiesivät tai muistivat MS Estonian uppoamisesta. Yli 35-vuotiaat kertoivat omista muistikuvistaan, joita liittyi Estonian uppoamisen jälkeiseen aamuun.

Keskustelujen aikana siirryimme katselemaan Estonian pelastusrengasta lähempää.

Ohjasin keskustelukumppanini tarkastelemaan esineen materiaalisuutta. Kysyin heiltä, mitä he näkivät pelastusrenkaassa.

Huolellisesti valmisteltu ja turvallinen keskusteluympäristö alkoi tässä kohtaa kantaa hedelmää, ja toisaalta keskustelu saattoi lähteä hyvin yllättäviin suuntiin.

”Näen pelastusrenkaasta, että sydän on puristettu kasaan ja kuinka paljon se on tunteita herättänyt niissä ihmisissä, jotka menehtyivät, ja heidän omaisissaan.”

Esine ja sen muuttunut ulkomuoto toivat keskustelukumppaneilleni mieleen myös ympäristöön liittyviä huolia, jotka veivät mielemme museon ulkopuolisiin maisemiin.

Oli huolta siitä, kuinka muovit kulkeutuvat luonnossa, ja oliko pelastusrenkaasta liuennut mereen jotakin niiden vuosien aikana, joina se on ollut meressä.

Yllä oleva kuva on Utön saarelta vuodelta 2022. Estonian onnettomuusyönä saareen perustettiin pelastusasema, jonne tuotiin onnettomuuden uhreja ja merestä pelastettuja.

Keskusteluissa museovieraiden kanssa pelastusrenkaasta tuli metafora Estonian uppoamisen aiheuttamista kohtaloista ja tunteista.

Pelastusrenkaasta tuli myös aikamme peili, joka mahdollisti muoviin liittyvien vaikeiden puolien käsittelyn ja pohtimisen.

Kulttuurihistoriallisille museoille tällaiset vapaamuotoiset, esineiden äärellä käydyt keskustelut voivat antaa tietoa mm. materiaalisista, historiallisista, kulttuurisista, sosiaalisista ja affektiivisista puolista, joita museoesineeseen kytkeytyy.

Keskusteluun heittäytyminen henkilökohtaisesti käydyssä keskustelussa museovieraiden kanssa mahdollistaa syväluotaavaa aineistoa, jollaista on vaikeaa saada esimerkiksi kirjallisilla kyselyillä.

Kirjoittaja: Aura Colliander viimeistelee väitöskirjaansa Turun yliopistossa kulttuuriperinnön tutkimuksessa. Hän on kirjoittanut Estonian pelastusrenkaaseen liittyvän tieteellisen artikkelin Accepting the Decay of Plastic Artifacts in Museums: Pasts and Futures Surfacing in a Life Preserver from Sunken MS Estonia.