Tavanomaisia pyöritettäviä on yhdistykselläkin neljä, joista yksi on kyläsepän tekemä. Kiinnostavaa olisi tietää, onko muita vastaavia olemassa.
Sata vuotta syvyyksissä – suomalaisen ammattisukelluksen varhaishistoria
Vuonna 1862 Helsinkiin perustettu Helsingin Sukellusosuuskunta toimi alkuna vedenalaiselle pelastustyölle. Sen ensimmäinen tehtävä oli raivata Suomenlinnan salmet Krimin sodan aikaisista esteistä, jotka oli upotettu estämään vihollisalusten pääsy kaupunkiin. Sukellusosuuskunnan työ laajentui pian systemaattiseksi meripelastukseksi. On mahdollista, että Pietarista Helsinkiin tuodut sukeltajat käyttivät avointa sukelluskypärää, joka edusti aikansa edistyneintä tekniikkaa.
1800‑luvun loppun lähestyessä sukeltajien tehtävät siirtyivät yhä enemmän myös vedenalaiseen rakennustyöhön. Ensimmäinen laaja hanke Suomessa oli Hangon sataman laajennus vuosina 1903–1908, jossa työskenteli useita sukeltajia. Työmaan johtaja Arne Wesen raportoi rakennustöistä ja liitti mukaan kuvan, joka viittaa saksalaisen Ludvig van Bremenin sukelluslaitteiston käyttöön. Tämä oli merkittävä askel vedenalaisten rakennustöiden ammattimaistumisessa.
1920‑luvun alussa suomalaiset sukeltajat olivat valmiita entistä haastavampiin kohteisiin. Imatran vesivoimalaitoksen rakentaminen rajussa Vuoksen virrassa oli aikansa vaativimpia projekteja ja samalla osoitus suomalaisen ammattisukelluksen kehittyneestä osaamisesta. ”Vuoksi oli voitettu”, kuten tuolloin todettiin.
Raskaat puvut, kestävät laitteet – sukeltajan varustus
Ammattisukeltajan varustus tunnettiin yksinkertaisesti nimellä ”puku”, vaikka kokonaisuus oli laaja: vedenpitävä sukelluspuku, paksut alusvaatteet, lämpöiset sukat ja vanttuut, kypärä, painot, raskaat kengät sekä ilmapumppu ja letku. Kaikki nämä elementit näkyvät esimerkiksi Oy Cronwallin aikaisissa mainoskuvissa.
Varusteet olivat pitkään tuontitavaraa. Suomessa valmistettiin jonkin aikaa kypäriä, jotka muistuttivat suuresti englantilaisen Siebe-Gormanin malleja jopa niin paljon, että maailmalla niistä käytettiin nimitystä ”Siebe-Gorman Made in Finland”. Kyseisten kypärien tarina on yhä osin selvittämättä.
Kuluvat osat, kuten sukat, käsineet ja suojahaalarit ommeltiin usein omin voimin. Sukeltajien puolisot olivatkin tärkeässä roolissa huolehtimassa lämpimistä ja kestävistä varusteista.
Raskas kalusto sen sijaan kesti aikaa ja käyttöä: yli satavuotiaat pumput ja kypärät ovat edelleen toimintakuntoisia, kunhan huolto on tehty huolella. Viimeinen raskassukelluspuvulla sukeltanut ammattisukeltaja jäi eläkkeelle vuonna 2012.
Ammattisukeltajan työn ja tarinoiden äärellä
Ammattisukelluksen historiasta on jo julkaistu teos Sata vuotta pinnan alla (Fandonia, Anne Pentti), joka kertoo tarinallisesti Suomen Sukeltajain Liiton perustamisesta vuonna 1906 ja sukeltamisen kehityksestä siitä eteenpäin.
Kirjoittaja on puolestaan koonnut aineistoa ammattisukeltamisen varhaisvaiheista aina vuodesta 1809 ja Suomen suuriruhtinaskunnan synnystä talvisotaan saakka. Vuoden 1940 jälkeinen aika muodostaa jo uuden aikakauden, joka ansaitsee oman tutkimuksensa.
Kirjallista aineistoa on runsaasti, mutta kuvista on pula. Valokuvat täydentäisivät historiaa tavalla, johon edes tuhat sanaa ei yllä. Suomen Sukellushistoriallinen Yhdistys on koonnut laajasta aineistostaan pysyvän näyttelyn Lohjalle. Näyttely ei vielä täytä museon virallisia kriteerejä, mutta se kestää vertailun muihin pohjoismaisiin sukellushistoriallisiin kokonaisuuksiin. Tanska avasi hiljattain yksityisesti rahoitetun sukellusmuseon, mutta suomalainen näyttely tarjoaa omassa mittakaavassaan erinomaisen katsauksen lajiin.
Kutsu: mitä teidän arkistoistanne voisi löytyä?
Toiveena on, että tämä artikkeli herättää museot, arkistot, yritykset ja yksityiset tahot pohtimaan, mitä aineistoja varastoissa mahdollisesti on. Yksi ainoa kuva saattaa täydentää merkittävästi suomalaisen sukellushistorian kokonaisuutta.
Kirjoittaja: Jouko Moisala toimii Suomen Sukellushistoriallisessa yhdistyksessä ja lähtee mielellään katsomaan mahdollisia löytöjä paikan päälle.