Suoritin Jyväskylän avoimen yliopiston museologian tallennusharjoituksen keväällä 2024 yhteistyössä Emil Cedercreutzin museon kanssa. Aihe valikoitui osaltaan ajankohtaisuutensa, osaltaan oman opettajataustani vuoksi. Emil Cedercreutzin museo on kuvanveistäjä ja siluettitaiteilija Emil Cedercreutzin (1879-1949) elämäntyölle perustuva taide- ja kulttuurihistoriallinen museo Harjavallassa.
Ilmiö oli esillä jo työskenneltyäni aiemmin Emil Cedercreutzin museossa pohdittaessa museon pedagogiikan kehittämistä ja siinä huomioitavia asioita. Siksi halusin asiantuntijatahojen haastatteluissa nostaa esille myös aiheen asettamat haasteet museolle. Olisiko ajan ilmiö syytä huomioida myös museon pedagogisessa oppimisympäristössä ja miten?
Lasten ja nuorten henkinen pahoinvointi on lisääntynyt kaikkialla Suomessa
Haastatteluiden tarkoituksena oli selvittää ilmiön esiintyminen ja luonne Harjavallassa asiantuntijatahojen haastattelujen kautta. Aineiston keruun menetelmäksi muodostui teemahaastattelut, joissa huomioitiin jokaisen haastateltavan erityisosaamisen alueet.
Haastateltavilla tuli olla myös kokemuksia museosta ja näkemyksiä sen kehittämisestä erityisten haasteiden edessä olevien lasten ja nuorten kannalta. Haastattelun kysymykset soviteltiinkin kunkin asiantuntijahaastateltavan erityisosaamiseen, pyrkien muodostamaan näin kokonaiskuva tallennettavasta ilmiöstä. Haastateltavina olivat kaupungin erityisoppilaiden koulunkäynnin ohjaaja, lastensuojelun ammattilainen ja kunnan hyvinvointikoordinaattori.
”Henkinen pahoinvointi, psykososiaaliset oireilut ja psyykkiset häiriöt ilmenevät erilaisina seurannaisilmiöinä.”
Ilmiön kokonaiskuvasta muodostui laaja-alainen ja moninainen. Henkinen pahoinvointi, psykososiaaliset oireilut ja psyykkiset häiriöt ilmenevät erilaisina seurannaisilmiöinä vaihdellen yksilöittäin, kuten oppimis-, käytös- ja keskittymishäiriöinä, toiminnanohjauksen häiriöinä, mieliala- sekä päihdehäiriöinä. Oireet saattavat myös kasaantua joillekin ja esiintyä yhtäaikaisesti.
Yleensä ottaen ilmiö on huolestuttavasti yleistynyt koko maassa sekä paikallisesti Harjavallassa. Henkisen pahoinvoinnin eri ilmenemismuodot ovat lisääntyneet, ei vain erityisen tuen piirissä olevilla tai lastensuojelun asiakkailla, vaan myös normaaleilla keskitason oppilailla. Esimerkiksi toiminnanohjauksen puutteita esiintyy yhä useammalla lapsista ja nuorista. Kuntatasolla ollaankin todellisen haasteen edessä. Haastatteluissa nousi esiin myös joitain mahdollisia syitä ilmiön yleistymiseen. Samalla ne antavat osviittaa siitä, mihin olisi panostettava.
Huonosti voivien suhteellinen osuus kasvanut
Koulumaailmassa jollain lailla huonosti voivien suhteellinen osuus oppilasmäärästä on kasvanut ja taidoiltaan keskitason oppilaiden osuus on kutistunut. Harjavallassa jopa 35 % oppilasmäärästä on jonkin asteisen erityisen tuen piirissä. Tämä näkyy muun muassa sosiaalisena taidottomuutena, johon liittyy erilaisia käytöshäiriöitä, kuten kiusaamista. Sekä toisten että omien tunteiden tunnistaminen on vaikeutunut ja empatian puute näyttäisi lisääntyneen.
Myös eri tavoin ahdistuneiden määrä on kasvanut ja se erottuu normaalista teiniangstista. Tämä voi pahimmillaan näkyä itsetuhoisuutena ja päihteiden käytön lisääntymisenä. Ahdistuksen tunteeseen saattaa kuulua yksinäisyyden kokemusta lapsilla. Myös jännittämistä, esiintymisen ja ääneen puhumisen pelkoa on havaittu kasvavassa määrin lapsilla ja nuorilla. Tämä vaikuttaa suoraan koulumaailmaan, mutta myös vaikkapa kesätöiden hakemiseen.
Yleinen levottomuus ja keskittymiskyvyn puute koulumaailmassa on lisääntynyt. Pitkäjänteisyyden puute näkyy toiminnanohjauksen häiriöinä yhä useammilla, myös normaaleilla oppilailla. Oppilaalla on vaikeuksia itsenäisesti suoriutua opiskelusta ja ohjata omaa toimintaansa esimerkiksi annetun tehtävän suhteen. Puutteita on lisäksi myös muun muassa kolmiulotteisuuden hahmottamisessa sekä mielikuvituksen ja mielikuvien muodostumisen alueella. Monet neuropsykiatriset oireet, kuten ADHD, ovat vahvasti lisääntyneet.
”Ilmiö on räjähtämässä käsiin”.
Lastensuojelussa ilmiö on myös havaittavissa. Samat oireet voivat ilmetä eri tavoin eri yksilöillä ja melkein jokaisella lastensuojelun asiakkailla on joitain ilmiön oireista. Oireet voivat myös kasaantua jollekin. Mielen maailman haasteet heijastuvat sekä koulumaailmaan että arkeen. Ilmiö onkin sen verran voimakkaasti lisääntynyt, että se on räjähtämässä käsiin.
Keskittymiskyvyttömyyden, ahdistuneisuuden ja itsetuhoisuuden lisäksi lapsi voi kokea erilaisia ulkoisia paineita. Ulkonäköpaineet ja fomo-ilmiö (fear of missing out), on oltava missä muutkin ja jatkuvasti ruudun ääressä, ovat kasvaneet. Heikkoon itsetuntoon voidaan hakea hyväksyntää somesta ja jollei sitä saadakaan, tilanne voi vain pahentua. Tämä korostuu etenkin tytöillä. Myös jotkut lapset kokevat yhä korona-, ilmasto- ja sota-ahdistusta. Tämä riippuu kuitenkin paljon perheen ja aikuisten suhtautumisesta ja reagoimisesta.
Kyseinen ilmiö on kaiken kaikkiaan hyvin laaja-alainen kokonaisuus. Häiriöt ovat ylipäätään vakavampia ja moninaisempia ja ne voivat ylittää sukupolviakin. Vaikka mielenterveyden peruspalvelut ovatkin hyvinvointialueuudistuksen jälkeen pitkälti säilyneet haastattelututkimuksen kunnassa, palvelujen saatavuus on nykyään haastavampaa. On paljon jonoja, vähän resursseja, sosiaalityöntekijöitä puuttuu, ei saada vastaanottoaikoja. Ikävä tilanne on tosi. Lapset ja nuoret eivät välttämättä saa apua.
Ilmiön taustat monisyisiä
Kasvuympäristön epävakaus tai epäsäännöllisyys kotona heijastuu lapsen ja nuoren käytökseen koulussa ja arjessa. Tämäkin on nykyajan ilmiö. Vanhempien oma elämä on enenevässä määrin epäsäännöllisempää ilman selkeää rytmiä. Lapsen toiminta peilailee sitä, mitä kotona tapahtuu. Erilaiset neuropsykiatriset ongelmat ilmenevät voimakkaammin, jos kasvuympäristö ei ole vakaa.
Perusturvallisuus ja perushoiva ovat lapselle kaikkein tärkein asia. Se, että lapsi tulee nähdyksi ja kuulluksi. Jos tämä jollain lailla järkkyy, ollaan tilanteessa, jossa haasteet elää puoleen ja toiseen.
Koska aika, jossa elämme, on kovin hektistä, aikuiset eivät ehdi pysähtymään riittävän usein lapsen äärelle. Tämä olisi kuitenkin sitä tavanomaista välittämistä. Sitä, että vanhemmalla on halu ja tahto järjestää lapselle aikaa. Lapsi tarvitsee jakamattoman huomion, lapsen oman ajan, vaikka arki olisikin kiireistä. Usein on kyse niistä pienistä hetkistä.
”Perusturvallisuus ja perushoiva ovat lapselle kaikkein tärkein asia.”
Esimerkiksi sosiaalisen taidottomuuden lisääntymiseen voi olla syynä myös se, että vuorovaikutustaitoja ei enää opita perinteisesti leikkimällä. Ollaan yhä enemmän ja yhä varhaisemmin television, tietotekniikan ja älypuhelinten vaikutuksen alaisina.
Neuropsykiatristen oireiden lisääntyminen voi olla osin seurausta myös siitä, että niitä tunnistetaan paremmin. Ilmiön lisääntyminen ei kuitenkaan selity sillä, eikä sen voida katsoa johtuvan turhista diagnooseista, vaan se on valitettavasti todellista.
Keskittymiskykyyn koulumaailmassa vaikuttaa suoraan älypuhelinten käyttö kouluaikana. Sen kieltämisestä oppituntien ajaksi yläkoulussa vanhempien luvalla on hiljan saatu positiivisia kokemuksia. Lapset ovat tulleet aktiivisemmiksi itse aihetta kohtaan ja kokeneet jopa helpottavaksi, kun ei ole tarvinnut olla jatkuvasti tavoitettavissa somessa. Lapset ovat tunnistaneet myös ruuturiippuvaisuutta, josta on kuitenkin hyvin vaikea pysytellä erossa.
Keinoja someriippuvaisuuden ja keskittymiskyvyn parantamiseen olisikin haettava jo varhaislapsuudesta ja kotoa, haastateltavat toteavat. Myös yleinen melu ja liian ärsykerikas ympäristö vaikuttavat keskittymiskykyyn luokassa. Liian suuret oppilasryhmät eivät ainakaan edesauta tilannetta, jos joukossa on vielä äänekkäitä oppilaita.
Toiminnan ohjauksen häiriöt liittyvät osaltaan pitkäjänteisyyteen ja sen puutteeseen, mutta mahdollisesti myös ongelmiin mielikuvituksen alueella. Tämä voi johtua siitä, että pienelle lapselle ei lueta enää, eivätkä lapset itse lue myöhemminkään kuten ennen. Näin mielikuvien rakentamiseen ja rakentumiseen ei opita. Jos lapsi ei kykene kuvittelemaan mielessään, ei hän kykene esimerkiksi suunnittelemaan ja jäsentämään annettua tehtävää ja sen kulkua itsenäisesti. Yhä enemmän tarvitaan myös normaaleiden oppilaiden kohdalla hyvin pilkottuja ohjeita ja apukysymyksiä, jotta jokin prosessi saadaan etenemään.
Myös yhä lisääntyneet puutteet kolmiulotteisuuden hahmottamisessa voivat liittyä kaksiulotteisen median jatkuvaan käyttöön. Itse käsin tekeminen on vähentynyt. Enää ei rakenneta majoja tai leikitä legoilla, kuten ennen, jolloin kolmiulotteisuuden taju ei kehity. Puutteet kolmiulotteisuuden hahmottamisessa luovat osaltaan esteitä toiminnan ohjaukselle erityisesti taito- ja taideaineissa.
Vaikka kaikki ongelmat eivät johtuisikaan somesta tai tietotekniikan lisääntyvästä käytöstä, oppiaineissa tarvittaisiin silti monipuolisesti eri tapoja oppia, myös konkreettista käsin tekemistä. Someen liittyy toki paljon hyvääkin, mistä nuoret voivat ammentaa voimaa ja löytää ehkä vertaistukea tukea omille pohdinnoille.
Kulttuurihyvinvointi osana henkistä pääomaa
Positiivisimmillaan museo koetaan paikkana, jossa on mahdollista rauhoittua hetkeen ja paikkaan. Museo voi olla osaltaan tukemassa kokonaisvaltaista hyvinvointia.
”Siellä kohdataan tarinoita, se on rauhoittumisen ja oman ihmisyyden pohtimisen paikka”, hyvinvointikoordinaattori toteaa.
Haasteellisessa elämäntilanteessa olevissa lapsissa on havaittu rauhoittumista hetkeen museon kaltaisissa ympäristöissä.
“Lapsi, joka muutoin vipeltää ja koheltaa, pystyykin rauhoittumaan ja keskittymään esimerkiksi johonkin toiminnalliseen tekemiseen ja saamaan osallisuuden kokemuksen”, lastensuojelun ammattilainen kertoo.
Pitkäjänteisyys ja sen kehittäminen museovierailun yhteydessä nähdäänkin yhtenä luontevana mahdollisuutena museolle. Tähän voisi liittyä esimerkiksi prosessin oppimista ja taideteoksen syntyyn perehtymistä itse tehden.
Pysähtyminen rauhallisten ja hitaiden prosessien ääreen voi olla elämys jo sinällään lapsen ja nuoren hektisessä, impulsseja täynnä olevassa arjessa. Luova toiminta antaa väylän ajatusten ja tunteiden ilmaisuun ja purkamiseen. Kaikki luova toiminta avaa lapsen mielen maailmaa.
”Kaikki luova toiminta avaa lapsen mielen maailmaa.”
Kiireen tunne pitäisikin saada pois museovierailun yhteydessä. ”Tule museoon ja katkaise kiireesi” voisi olla yksi museopedagoginen näkökulma. Museovierailun tai kierroksen jälkeen voisi olla myös tila, jossa rauhoittua ja käsitellä tai sulatella kaikki nähty ja koettu. Museossa voisi olla esimerkiksi aistihuone tai leikkitila tätä varten eli tila, jossa saakin koskea esineisiin.
Myös erilaisille teemapäiville olisi tarvetta. Voisi olla lapsiperheille suunnattuja päiviä mehutarjoiluineen. Säännöllistyttyään, siitä voisi muodostua monille perheille uusi harrastus, jota odottaa. Samalla se edesauttaisi lapsen ja vanhempien yhteisen ajan löytämistä.
“Voisi ajatella museon tarjoavan myös sellaisia päiviä, jolloin saakin pitää ääntä, puhua ja pälättää. Olla se persoona mikä on”, lastensuojelun asiantuntija ehdottaa.
Oppimisen moninaisuus osana rikasta oppimisympäristöä
Tarvetta olisi kehittää museota yleensä yhä toiminnallisempaan suuntaan, erityisesti ajatellen nuoria ja lapsia museokävijöinä ja oppijoina, toteavat haastateltavat. Tässä kohtaa digitaalitekniikka ja älylaitteet tarjoaisivat positiivisessa mielessä erilaisen museo- ja oppimiskokemuksen. Digitaalisuus voisi toimia eräänlaisena porttina museomaailmaan, sen avulla avataan keskittyminen ja kiinnostus, koska digitekniikka kuitenkin kiinnostaa nuoria erityisesti. Tekniikka voi liittyä peliin, tarinoihin tai seikkailuun. Sitä voisi hyödyntää myös ennen museovierailua koulussa oppimisalustana.
”Digitaalisuus voisi toimia eräänlaisena porttina museomaailmaan.”
Digitaalitekniikka sopii myös erityisoppilaille, sillä edellytyksellä että he tarvitsevat enemmän aikuisen tukea ja ohjausta, riippuen vaikeus asteesta. Sopivan välimuodon löytäminen, joka sopisi kaikille, myös ikään katsomatta, on kuitenkin haasteellista. Vaikka omaehtoinen oppiminen erilaisten opetustekniikoiden kohdalla olisikin hyvä ideaali, todellisuudessa kuitenkin tarvitaan yhä enemmän aikuista ohjaamaan ja tukemaan.
“Tänä päivänä erityisoppilaat ja enenevässä määrin myös normaalit oppilaat tarvitsevat ohjeitten pilkkomista ja apukysymyksiä omaehtoisen tekemisen tueksi”, toteaa yläkoulun koulunkäynnin ohjaaja.
Oppimista tapahtuu eri tavoilla ja on erilaisia oppijoita. Yksi oppii kuulemalla, toinen näkemällä ja kolmas tekemällä. Miten tämä huomioidaan museon oppimisympäristön suunnittelussa? Olisikin hyvä, jos museon oppimisympäristö tarjoaisi monenlaisia vaihtoehtoja.
Digitaalitekniikan lisäksi löytyisi myös kosketeltavaa, kuultavaa, haisteltavaa ja maisteltavaa. Jossain tilassa löytyisi esimerkiksi virtuaalinen peli, jossain taas tutustutaan aiheeseen itse tehden. Parhaimmillaan sopivan näyttelyn yhteydessä voisi museossa oppia hyvin monipuolisesti. Lähtökohtaisesti oppimisympäristönä juuri museo mahdollistaisi sen, haastateltavat muistuttavat.
Kolmiulotteisuuden hahmottamiseen liittyvät ja sitä edistävät toiminnot kuuluisivat luontevasti kuvanveistoa esittelevään museoon. Erilaiset työpajat esimerkiksi vierailun yhteydessä syventäisivät myös käsitystä kuvanveistäjän haasteista työtä tehdessään. Epäonnistumisen sietäminen kuuluu myös asiaan. Museon pitäisi olla valmis myös mukautumaan tilanteen mukaan, jos esimerkiksi museoon on tulossa pienryhmä, jolla on erilaisia haasteita elämässään. Jos tuntuu siltä, että on nähty riittävästi, olisi oltava valmis luontevasti siirtymään itse tekemiseen.
Museo saa olla kiva paikka ja voimaannuttava kokemus
Museo saa olla kiva paikka lapselle ja nuorelle. Se saa ja voi olla voimaannuttava kokemus, joka synnyttää halun tulla uudestaankin, myös itsenäisesti tai kavereiden kanssa, ei vain koulun kanssa. Tämänhän pitäisi olla tavoite. Museon olisi hyvä myös jalkautua enemmän kouluille ja näyttää konkreettisesti, mitä uutta sillä on tarjota esim. näyttelyn vaihtumisen yhteydessä, toteavat haastateltavat.
Paitsi pysyvien, myös vaihtuvien näyttelyiden yhteyteen, olisi tarvetta löytää jokin konsepti, johon joka kerta yhdistyisi jotain toiminnallista ja aktivoivaa tekemistä lapsille, nuorille ja perheille. Pysyvät näyttelyt tulevat helposti tutuiksi ja nähdyiksi. Tietysti niitäkin voidaan kehittää enemmän muotoaan muuttavaan suuntaan.
”Toiminnallista ja aktivoivaa tekemistä lapsille, nuorille ja perheille.”
Lapselle, jolla on enemmän haasteita, museokokemuksen elämyksellisyys on tärkeämpää suhteessa informatiivisuuteen, haastateltavat muistuttavat. Nämä eivät kuitenkaan sulje toisiaan pois. Samaan aikaan kokemus voi olla sekä informatiivinen, että voimaannuttava ja ne voivat vahvistaa toinen toistaan. Lasten kannalta lapsiystävällinen museo pitäisi sisällään myös elämyksellisyyden ja kaikkien aistien huomioimisen. Elämyksellisyys on kaiken ikäisille tärkeää. Pienille lapsille elämykseen riittää pienempi asia kuin teini-ikäiselle. Tunteiden herättäminen on muistamisen kannalta tärkeää, eläytyminen jättää muistijäljen.
Haastateltavat totesivat, että lapset ja nuoret olisi otettava mukaan heille suunnattujen uudistusten ja projektien kehittämiseen ja toteuttamiseen. Nuorten ajatuksia ja ideoita pitäisi pystyä hyödyntämään. Heiltä voi ja pitäisi kysyä mielipiteitä museosta ja ottaa mukaan tekemään museota. Osallistuminen museon tekemiseen voi olla jotain pienimuotoistakin, vaikkapa kahvilan pitämistä tai kuvataideryhmän ohjaamista, näin saadaan aikaan erilainen mieleen jäävä museokokemus: ”Siellä museossa oli mun kaverin isosisko meitä ohjaamassa!”.
On pysähdyttävä lapsen äärelle
Tutkittava ilmiö asettaa haasteita kunnille, kouluille, terveydenhuollolle, nuorisotyölle, perheille ja lastensuojelulle. Niihin on jo osin vastattukin muun muassa hyvinvointikoordinaattorin toimenkuvan myötä. Myös kulttuuritoimijoiden olisi osaltaan pystyttävä vastaamaan haasteeseen, joka koskettaa kaikkia kuntalaisina ja kansalaisina.
Yleisenä haasteena on, miten tukea koteja ja perheitä kasvatustyössä, miten löytää riittäviä resursseja ja oikeita keinoja lasten ja nuorten auttamiseen mielenterveyspalveluissa, nuorisotyössä ja kouluissa? Miten löytää ennaltaehkäiseviä ja mielenterveyttä edistäviä toimia? Miten poistaa ja lieventää käytöshäiriöille altistavia tekijöitä?
”Parhaimmillaan näyttelyn yhteydessä voisi museossa oppia hyvin monipuolisesti.”
Tallennusharjoitukseni myötä halusin kysyä, mitä haasteita yhteisöllisenä toimijana ilmiö asettaa museolle. Lasten ja nuorten lisääntyneet ongelmat mielen hyvinvoinnin ja oppimisen alueella herättävät väistämättä kysymyksiä: miten tehdä museoympäristöstä oppimista tukeva, mutta myös voimaannuttava ja osallisuutta lisäävä kokemus?
Tulisiko museon voida reagoida lasten ja nuorten lisääntyneisiin ongelmiin oppimisen ja omaksumisen alueella ja miten? Miten samalla edistää tunne, vuorovaikutus- ja ongelmanratkaisutaitoja? Haastatteluissa nousi esiin joitain erityispiirteitä, jotka oppimisympäristön kehittämisessä olisi hyvä huomioida.
Lasten ja nuorten henkisen pahoinvoinnin lisääntyminen on mahdollisesti osa laajempaa aikamme ilmiötä. Miten museo voisi olla osaltaan edistämässä esimerkiksi perheiden vuorovaikutustaitoja ja henkistä hyvinvointia?
Tallennusharjoituksessani eri alojen asiantuntijat antoivat omat näkemyksensä näihin kysymyksiin. Vahvasti nousi esiin sanoma: lapset ja nuoret olisi otettava mukaan museon oppimisympäristön ja heille suunnattujen projektien suunnitteluun ja toteuttamiseen. Olisi kysyttävä heiltä, pysähdyttävä lapsen äärelle, myös instituutiona. Erilaiset oppijat ja eri ikäryhmät olisi otettava huomioon antamalla mahdollisuuksia heidän näköiseensä osallistavaan museokokemukseen.
Olisi huomioitava niin nykyteknologia, kuin käsin tekeminen. Kaikessa mahdollisuus oppia monin aistein kuulemalla, näkemällä, haistelemalla, maistelemalla, itse kokeilemalla, pelaamalla, seikkailemalla. Olisi tuettava itse oppimisprosessia, pitkäjänteisyyttä ja erilaisten oppijoiden toiminnanohjausta. Olisi oltava valmis mukautumaan tilanteen ja oppilasaineksen mukaan, olisi tarjottava turvallinen, hyväksyvä ja innostava oppimisympäristö. Olisi hyödynnettävä samalla myös museon luontaista ominaisuutta rauhoittumiseen ja kiireettömyyteen. Olisi luotava kunnan asukkaiden, myös sen nuorimpien näköistä, saavutettavaa, matalan kynnyksen toimintaa.