Korkea keltainen portti kolahtaa Helsingin Kruununhaassa, kun Anni Sinnemäki astuu Kristianinkadulta 1800-luvun pihapiiriin. Keskellä komeita kivitaloja on kantakaupungin vanhin paikallaan säilynyt puurakennus, joka tunnetaan Ruiskumestarin talona. Miljöö on Sinnemäelle tuttu, sillä hän muistaa vierailleensa museokohteessa lapsena peräti joka vuosi.
”Olin jo lapsena kiinnostunut kaupunkiympäristöstä”, Sinnemäki muistelee.
Tällä vierailulla luvassa on jotain uutta, sillä talon ja sen asukkaiden tarina on viime vuosina saanut uusia sävyjä.
Ollaan keskellä Poliitikon museoharjoittelu -kampanjaviikkoa. Museoliiton kampanja kannustaa museoita kutsumaan päättäjiä näkemään ja kokemaan, mitä kaikkea museoissa tehdään ja mikä merkitys sillä on niin alueellisesti kuin koko yhteiskunnan kannalta. Tänä kesänä museoharjoitteluun osallistui kuutisenkymmentä päättäjää: kaupungin- ja kunnanvaltuutettuja, kansanedustajia ja yksi ministerikin, kun kunta- ja alueministeri Anna-Kaisa Ikonen harjoitteli museokeskus Vapriikissa Tampereella.
Helsingin kaupunginmuseon harjoittelijoina on kaksi apulaispormestaria: kaupunkiympäristöstä vastaava Anni Sinnemäki ja sosiaali- terveys- ja pelastusalan apulaispormestari Daniel Sazonov. Sinnemäen vierailulla painottuvat luonnollisesti kaupunki- ja kulttuuriympäristön kysymykset. Sitä varten on astuttu 1816 valmistuneen Ruiskumestarin talon pihapiiriin kuulemaan uutta rakennuksista ja sen asukkaista. Ennen sitä apulaispormestari kuitenkin aprikoi tämän päivän kysymyksiä.
”Totta kai kunnille siirtyy painetta kulttuurin rahoituksesta”
Aiemmin kampanjaviikkolla apulaispormestari Sinnemäki on jo vieraillut kaupunginmuseolla Aleksanterinkadulla. Museonjohtaja Reetta Heiskasen johdolla on keskusteltu kulttuuriympäristöohjelman sisältämistä toimenpiteistä ja ohjelman arvioinnista. Helsingin kulttuuriympäristöohjelma 2023–2028 on vielä tuore. Valtuustokausi kuitenkin lähestyy jo loppuaan ja on aika ajatella, mitä painotuksia halutaan tuoda esiin seuraavassa strategiassa.
Sinnemäki haluaa lisätä lähivihreän määrää keskustassa.
”Toivon, että museo ja sen asiantuntijat sekä kaupunkiympäristön toimialan asiantuntijat käyvät periaatekeskustelua siitä, mikä voi olla uusi kerros kaupunkivihreä, jota voidaan tuoda historiallisiinkin kohteisiin, joissa sitä ei ole aikaisemmin ollut.”
Puhe kääntyy valtion kulttuuribudjetin leikkauksiin. Valtiovarainministeriö on esittänyt museoiden valtionosuuksiin 4,8 miljoonan euron leikkausta, mikä olisi noin yhdeksän prosenttia vähemmän kuin tänä vuonna. Miten vastaavat kunnat, kun valtio vähentää rahoitustaan?
”Totta kai paine siirtyy kunnille. Kyllä mä olen huolissani ja pidän leikkausten mittakaavaa kulttuurille, museoille ja arkistoille vääränä”, Sinnemäki sanoo.
Hän korostaa valppautta ja vastuuta julkisten varojen käytössä, mutta leikkausten laajuus on hänen mielestään nyt liikaa. Vaikka Helsinki on suomalaisittain vauras kaupunki, edes pääkaupunki ei pysty paikkaamaan kaikkia kulttuurin leikkauksia, Sinnemäki arvioi.
”Me pystytään lievittämään niitä. Monien maakuntakaupunkien tai pienten kaupunkien kannalta tuntuu vielä kohtuuttomammalta, että toimitaan näin rajusti ja näin nopeassa aikataulussa. Toivon, että näistä vuosista selvitään ja toivon, että meillä on instituutioita, joissa kunnat tai joissain tapauksissa vapaaehtoistoiminta voi kantaa näiden aikojen yli.”
Korona-ajan tutkimus löysi yllätyksiä Ruiskumestarin talon historiasta
Helsingin kaupunginmuseon tutkijat paneutuivat Ruiskumestarin talon historiaan korona-aikana, ja arkistoista paljastui yllätyksiä. Vuonna 1816 Kristianinkatu 12:een valmistunut talo oli merimiehenleski Kristiina Wörtinin nimissä, mutta varsinainen rakennuttaja oli Viaporissa palvellut asemestari, kenraalimajuri Jevgraf Fjodorovitš Durnovo. Tutkimus tarkensi ruiskumestarina tunnetun Alexander Wickholmin suvun tarinaa ja samalla tarkentui käsitys talon viimeisestä asukkaasta, ruiskumestarin tyttärentytär Martta Bröyeristä.
Vuosina 1897–1979 elänyt Bröyer oli taiteilijana edelläkävijä, joka kehitti modernia tanssia ja omaperäisen taidemuodon bröyerismin: ekspressiivistä tanssia lausunnan tahtiin. Vastaanotto ei ollut varaukseton, mutta Bröyerin työtä myös arvostettiin. Tunnustukseksi hän sai Pro Finlandia -mitalin 1956. Bröyerin oma elämä kietoutui sukutalon ympärille, sillä hän vastasi yksin kiinteistöstä ja tontille rakennetun kivitalon vuokralaisista.
”Piharakennuksista tuli tavallaan asukkaan pankki ja elanto tuli asuntojen vuokraamisesta. Sillä tavoin Martta sai varoja”, selittää arkkitehti Mikko Lindkvist.
Ruiskumestarin talosta tuli Bröyerin toinen elämäntyö. Hän korjautti rapistuneet puurakennukset omalla kustannuksellaan, kun kaupunki ei ensimmäisellä kerralla suostunut ottamaan taloa vastaan. Martta Bröyer asui talossa itse, ja esitteli kotiaan ja perinteistä asuinmuotoaan kiinnostuneille kävijöille etenkin jouluisin. Lopulta kaupunki osti Kristianinkatu 12:n vuonna 1974. Museo avattiin 1980.
”Ruiskumestarin talon säilyttäminen 1970-luvulla liittyi laajempaan ilmiöön. Silloin suomalaisissa kaupungeissa perustettiin korttelimuseoita ja meillä on kymmenkunta samanikäistä puutalomiljöötä ympäri maata. Tätä pihapiiriä ei ole suojeltu siksi, että se olisi erityisen hieno, vaan tämä on säilytetty tyypillisenä tai arkisena ympäristönä, kertoo Lindkvist.
Apulaispormestari nyökyttelee. Kasvavan kaupungin kysymykset ovat yhtä ajankohtaisia nyt kuin Martta Bröyerin aikaan. Tämän poliitikkoharjoittelun päätteeksi on syventynyt ymmärrys niin itse museokohteesta kuin museon roolista kaupungissa.