Elokuisena tiistaina huomioni kiinnittyi mielenkiintoiseen sähköpostiviestiin:
”Olen löytänyt Norjasta ison ”köntin” ainetta minkä uskon olevan ambraa. Sinun yhteystietosi löysin luonnontieteellisen museon sivujen kautta ja ajattelin, että sinulta voisin saada vinkkiä siitä mihin ottaa yhteyttä, että saisin varmistettua löytämäni ambran aitouden. Pystytkö auttamaan minua tässä asiassa?”
Muutamia sähköposteja ja kaksi viikkoa myöhemmin viestin kirjoittanut Sami Limnell saapui museolle tuodakseen mahdollisen ambramöhkäleen tutkittavaksi.
”Laitoin möhkäleen kotona vaa’alle. Se painaa kuutisen kiloa”, Limnell huikkasi kaivaessaan esiin arkiseen kauppakassiin pakatun kimpaleen.
Museon vaaka näytti esineen painoksi 6221 grammaa. Museon henkilökunta on yleensä kiinnostunut näytteiden tieteellisestä, ei niinkään rahallisesta arvosta. Gramma hyvälaatuista ambraa saattaa maksaa kuitenkin kymmeniä dollareja. Jos möhkäle osoittautuisi ambraksi, olisi se pienen omaisuuden arvoinen.
Meren arvoituksellinen aarre: katsaus ambran historiaan
Arvokkaiden, aromikkaiden ambramöykkyjen tiedetään nykyisin muodostuvan kaskelottien (Physeter macrocephalus) suolistossa, mutta pitkään niiden alkuperä oli ihmiskunnalle täysi mysteeri.
Useimmiten ambra esiintyy perunamaisen pyöreähköinä kappaleita. Rakenteeltaan se on kiinteän vahamaista, muistuttaen hieman kuivahtanutta savea. Kappaleen väri on usein sisältä harmahtava, pinnalta tumman ruskehtava. Tuoksu vaihtelee epämiellyttävästä makeaksi, mereiseksi tai myskiseksi tuoksuksi.
Ensimmäiset kirjalliset merkinnät ambrasta ovat keskiajalta, mutta ihmiskunta lienee tuntenut aineen jo kauemmin. Antiikin kreikkalaiset tai roomalaiset eivät ambraa tunteneet, mutta muslimien piirissä se tiedettiin ja sen käyttö levisi myöhemmin ympäri maailmaa. Sana ambra juontaa juurensa arabian sanasta نبر ’anbar’, joka tarkoittaa meripihkaa.
Ambraa arvostettiin antiikin aikaan lemmenrohtona, lääkkeenä, mausteena sekä suitsukkeiden, kynttilöiden ja kosmetiikan raaka-aineena. Ambraa käytetään yhä hajuvesiteollisuudessa: sitä on apuaineena muun muassa arvostetussa Chanel No. 5 -hajuvedessä.
Ensimmäisellä vuosituhannella ambraa löydettiin satunnaisesti rannoilta tai merestä kellumasta. Aikansa oppineet selittivät ambran olevan esimerkiksi kuivunutta meren vaahtoa, merenpohjan tryffelimäinen sieni, merenalaisen puun hedelmä tai maata tuntemattomalta saarelta.
Kenties suosituimman teorian mukaan se oli bitumin kaltainen aine, jota tihkuu lähteistä meren pohjassa, ja siksi sitä käsiteltiin pitkään samoissa yhteyksissä muiden kivikunnan ilmiöiden kanssa. Nämä selitykset päätyivät myös aikansa tarinoihin: Tuhannen ja yhden yön saduissa Sindbab kertoo haaksirikkoutuneensa saarelle, jossa ambralähde virtasi mereen, ja syvyyksien pedot hotkivat sen suihinsa. Tässä oltiin jo oikeilla jäljillä.
Muitakin eläimellisiä alkuperiä ambralle ehdotettiin: kovettunutta lohikäärmeen sylkeä, asumattomilla saarilla elävien suurten lintujen jätöksiä, eksoottisen kalan maksa. Flaamilainen kasvitieteilijä Carolus Clusius päätyi viimein vuonna 1574 nykyisen kaltaiseen käsitykseen ambran syntytavasta päätellessään, että se on lähtöisin valaiden suolistosta.
Hankalaksi asian teki se, ettei ambraa löytynyt suinkaan kaikkien valaiden sisältä ja kiistely ambran alkuperästä jatkui värikkäänä. Kun Oulun lähelle Siikajoelle rantautui 1881 lahtivalas, penkoivat paikalliset asukkaat valaat suolet tarkasti läpi toivoen löytävänsä kultaa.
Vasta 1700-luvun amerikkalaisen valaanpyynnin seurauksena alkoi selkiytyä, että ambraa esiintyy vain kaskelottien sisuksissa. Edelleenkään ei tosin tiedetty mitä ambra itseasiassa oli tai miten se syntyi. Mysteerin selvittääksemme on meidän sukellettava syvyyksiin valtamerten mahtipedon matkassa.
Eläinkunnan kovin ääni ja kaskelottien valtava ruokahalu
Käsityksemme kaskelottien saalistuskäyttäytymisen yksityiskohdista perustuu osin valistuneisiin arvailuihin. Newyorkilainen valastutkija Joy Reidenberg mainitsee suosikkiteoriakseen, että kaskelotit houkuttelisivat syvänmeren asukkeja hampaidensa pinnalla hohtavien pieneliöiden avulla.
Valtameren pimeydessä valaat eivät pysty näkemään saalistaan, vaan kaikuluotaavat ympäristöään äänten avulla kuten lepakot. On myös esitetty, että ne käyttäisivät erittäin voimakkaita ääniä saaliinsa tainnuttamiseen.
Kaskelotit syövät monenlaisia syvänmeren eläimiä: haita, rauskuja, turskakaloja. Nokkelat ja opportunistiset valaat ovat oppineet napsimaan silosimppuja, hammasjääahvenia ja grönlanninpaltaita jopa suoraan kalastajien pitkäsiimoista.
Ennen muuta kaskelotit ovat kuitenkin kalmarien saalistajia. Ihmismieltä on kiehtonut aina titaanien taisto meren syvyyksissä: kaskelotin ja jättiläiskalmarin mittelö. Vaikka kaskelotit saalistavat toisinaan jättiläiskalmareita ja muitakin jättiläiskokoisia lajeja kuten kolossikalmaria tai humboltinkalmaria, yleisemmin valaiden ruokalistalle päätyy pienehköjä, 0,1–1 kilogramman painoisia kalmarilajeja.
Kalmarin lonkeroiden keskellä, eläimen suussa, on linnun nokkaa muistuttava rakenne. Tämä sulamaton osa jää muistoksi valaan vatsaan, kun kalmarin pehmeä ruumis on liuennut ruoansulatusnesteisiin.
Valaiden ruokahalu on valtava: 1950-luvulla Eteläisellä jäämerellä brittiläisessä valaanpyyntialuksessa kaskelottien suolistoja tutkinut biologi Malcolm Clarce löysi yhden ainoan kaskelotin mahasta peräti 18 000 kalmarin nokkaa, osin silloisen eläintieteen tuntemien lajien, osin vielä ihmiselle täysin tuntemattomien otusten jäänteitä.
Kalmarien nokat kertyvät valaan mahalaukkuihin, josta kaskelotti yleensä kerran viikossa kakoo ne ulos kuin asuinhuoneiston kokoinen kissa. Toisinaan jotain voi kuitenkin mennä pieleen, ja lopputuloksena syntyy ambraa.
Valaan helmi, kivettynyt kakka vai jotain aivan muuta?
Ambran syntyprosessia ei edelleenkään tunneta aukottomasti. Kaskeloteilla on neliosainen mahalaukku, aivan kuten niiden etäisillä sukulaisilla naudoilla. Uskotaan, että toisinaan ravinnon sulamattomat osat pääsevät jostain syystä perimmäisestä mahasta pohjukkaissuoleen ja kulkeutuvat edelleen paksu- tai peräsuoleen.
Normaalisti kaskelotin uloste on nestemäistä, ja kiinteä kappale voikin tukkia suolen. Kaskelotin elimistö reagoi suolitukokseen lisäämällä paikallisesti veden imeytymistä suolesta, jolloin möykky kiinteytyy ja suoliston normaali toiminta palautuu. Uloste pääsee jälleen virtaamaan suolen seinämien ja möykyn välistä, kunnes saalisjäänteet ja hajoamistuotteet taas tukkivat rakosen, ja suoli reagoi tiivistämällä uuden kerrostuman ambramöykyn pintaan.
Ambraan viitataan toisinaan termillä koproliitti, kivettynyt uloste. Se eroaa toki syntytavaltaan paleontologian piirissä tutkittavista koproliiteista, sillä se on biologisten, eikä geologisten prosessien tuote. Se on kiveä korkeintaan yhtä paljon — tai oikeastaan vähän — kuin sappikivet, helmet tai kivikorallit.
Ambraa on runollisesti nimitetty myös valaan helmeksi, sillä syntymekanismi on hieman samantyylinen kuin helmessä, jonka simpukka erittää vierasesineen ympärille suojatakseen pehmeitä kudoksiaan. Suolen supistelut, bakteerikanta ja pitkä hautumisaika antavat ambralle sen erityisominaisuudet. Kemiallisesti ambran tärkeimpiä osasia ovat bakteerien erittämät epikoprostanolit ja ambreiinin esterit. Useimmiten ambramöykyt ilmeisesti kulkeutuvat lopulta valaan peräaukon kautta mereen.
Joskus ambra saattaa kuitenkin koitua valaan kohtaloksi. Jos tukos pääsee kasvamaan liian suurikokoiseksi poistuakseen luonnollista reittiä, valaan suolisto lopulta repeää, ja ambra vapautuu kuolleen valaan ruhosta mereen.
Kaikkien aikojen suurin ambrakimpale paino 455 kiloa. Sen löysi jouluaattona 1913 Australian rannikolta seilannut Antarctic Whaling Co. -yhtiön tehdaslaiva Polynesia, ja se myytiin alkuvuodesta 1914 Lontoossa 23 000 punnan hintaan — melkoinen joululahja.
Läheskään jokaisella kaskelotilla ei ole ambramöykkyä vatsavaivoinaan. Ainoa pitkäaikainen ja kattava tutkimus aiheesta on San Miguelin saarelta Azoreilta. Vuosien 1934 ja 1953 välillä pyydystetyistä 1933:sta kaskelotista vain 19 sisälsi ambraa — siis suunnilleen 1%.
Salapoliisihommia erikoisen löydöksen parissa
Entä sitten tuo Andøyan rantakivikosta löytynyt kuusikiloinen möykky, joka nyt lojui Luonnontieteelliseen museon konservointiverstaalla? Oliko se ambraa?
Ambraa voi käytännössä löytyä kaikkialta, missä on kaskelotteja. Tämä on myös ambran ongelma: sitä ei voi viljellä eikä louhia, nykyisin sitä ei saada myöskään pyydystetyistä valaista. Se pitää löytää merestä tai rannalta, enemmän tai vähemmän sattumalta.
Itämeren rannoilta ambraa ei voi löytää, mutta Norjan rannikolla tilanne on toinen. Lähinnä naarasvalaista ja näiden poikasista koostuvat matriarkaattiset kaskelottiparvet elävät vuoden ympäri päiväntasaajalta suunnilleen 40. leveyspiirille ulottuvalla alueella; aikuiset urokset sen sijaan vaeltavat kohti napoja aina jäänreunaan asti.
Kaskelotilla sukupuolten välinen kokoero on suurempi kuin millään muulla valaalla. Urokset kasvavat noin 50-vuotiaiksi, ja saattavat lopulta saavuttaa huomattavan 18 metrin pituuden ja 57 tonnin painon.
Näitä kaskelottiuroksia esiintyy myös Andøyan edustalla, missä mannerrinne ja kaskeloteille mieluinen syvänmeren alue on huomattavan lähellä rannikkoa. Alue on siis otollinen ambran löytämiseen ja möhkäleen tarkempi tutkiminen perusteltua.
Ensivaikutelma mysteerimöhkäleestä oli tummanpuhuva, lupaavan epätasainen, mutta epäilyttävän kulmikas — möhkäleestä oli murtunut muutama pienempi kappale ehkä rantakivikossa, joten yksin epätyypillisen muodon perusteella ei vielä kannattanut vetää lopullisia johtopäätöksiä. Haju oli miellyttävä, jotenkin tutun oloinen. Luvan saatuamme aloimme tehdä lisätutkimuksia.
Ambran ominaispaino on 0.73–0.95, eli se kelluu vedessä. Radiohiiliajoituksissa on selvinnyt, että jotkin ambrakappaleet ovat saattaneet kellua meressä tuhat vuotta ennen ajautumistaan rantaan. Testasimme pienemmän kappaleen kelluvuutta proosallisesti pesuvadissa, ja se kellui kuten pitkin.
Kalmareiden nokkia on pidetty liki varmana merkkinä ambran aitoudesta Meidän tutkimassamme kimpaleessa ei nokkia erottunut, mutta emme myöskään tohtineet alkaa lohkoa siitä materiaalia päästäksemme käsiksi sisäosiin. Oli neulatestin aika.
Yksinkertainen tapa testata pintapuolisesti ambralta vaikuttavan kappaleen aitoutta tapahtuu työntämällä siihen kuumennettu neula tai rautalanka. Aito ambra sulaa tummaksi, tervamaiseksi nesteeksi, neulan pintaan jää usein tahmeita rippeitä. Meidän tutkimamme möhkäle suli kuitenkin kirkkaaksi, värittömäksi nesteeksi. Aivan kuten kynttilöissä. Vertasimme hajua museolla muottien eristämiseen käytettyyn kimpaleeseen, ja bingo — mehiläisvahaa.
Monet innokkaat ambranmetsästäjät ovat pettyneet kuultuaan löytäneensä ’kelluvan kullan’ sijaan kiviä, kumia, sienieläimiä, rasvaa tai jopa koirankakkaa. Mutta kuten hyvä tiedekin, yksi vastaus poiki nytkin vähintään yhden uuden kysymyksen. Mitä monikiloinen köntti mehiläisvahaa päätyi Andøyalle?
Mehiläisvahalla on lukuisia käyttökohteita. Yleisimmin sitä käytetään puupintojen hoitoon, kosmetiikassa ihonhoitotuotteisiin sekä kynttilöiden valmistukseen. Merenkulussa sillä on ollut merkitystä purjeiden ja köysien vahaamisessa.
Mehiläisvaha ei pilaannu, ja voi säilyä sopivissa oloissa pitkiäkin aikoja, jopa vuosisatoja. Maailmalta tunnetaan laivanhylkyjä, joiden ruumasta on ajelehtinut mehiläisvahakimpaleita läheisille rannoille vuosisatojen ajan. Liekö vaha päätynyt mereen haaksirikossa vai muuten, ja kauanko se ehti kellua Atlantilla ennen huuhtoutumistaan Norjanmeren rantaan?
Valaiden pyynnistä suojeluun ja kommunikaation tutkimukseen
Elämä Uuden-Englannin valaanpyyntialuksilla kaskelottijahdissa oli karskia ja vaarallista. Usein oli vaikea sanoa, kumpi oli suuremmassa vaarassa — saalis vai sen pyytäjät. Tätä urheiden pyyntimiesten ja pelottomien merenkävijöiden maailmaa kuvasi oivallisesti Herman Melville romaanissaan Moby Dick.
Tarinassa valkoiselle kaskelotille jalkansa menettänyt, pakkomielteinen ja kostonhimonsa riivaama kapteeni Ahab ajaa laivansa Pequodin maailmaan ääriin valasta etsiessään. Jättimäisen albiinokaskelotti vie lopulta meren pohjaan niin kapteenin, laivan kuin sen miehistönkin, lukuun ottamatta kertojana toimivaa Ismaelia.
Melvilleä lienee inspiroinut samankaltainen tositapahtuma: suuri kaskelotti upotti nantucketilaisen valaanpyyntialus Essexin vuonna 1820. Toinen romaaniin selvästi vaikuttanut aikalaiskertomus on tarina lukuisia pyyntiveneitä tuhonneesta valkoisesta kaskelotista nimeltä Mocha Dick. Melvillen romaani sisältää paljon tietoa valaista — toki oman aikansa tietoa, sillä se ilmestyi jo 1851.
Melville pohtii Ismaelin äänellä:
”Kun ajattelemme mastonhuipussa seisovia, miltei kaikkinäkeviä tähystäjiä valaanpyyntialuksissa, jotka pystyvät tunkeutumaan jopa Beringinsalmen kaikkein kaukaisimpiin kolkkiin ja koloihin, ja kun ajattelemme niitä tuhansia harppuunoita ja keihäitä, jotka lentelevät kaikkien rannikoiden edustalla, voidaan syystä kysyä, pystyykö Leviatan kauan kestämään niin laajaa pyyntiä — eikö se lopulta pakostakin häviä kaikista maailman meristä.”
Reilu vuosisata myöhemmin voitiin todeta tämän näyttävän vääjäämättömältä. Ihmisen kiinnostus valaista saatavaan öljyyn, lihaan ja ambraan oli koitua näiden kiehtovien jättiläisten kohtaloksi. Teräsrunkoiset tehdaslaivat ja räjähtävä harppuuna olivat romahduttaneet monien suurvalaiden kannat murto-osaan entisestään. Valastutkijatkin uskoivat, että valaat kuolisivat sukupuuttoon ja katoaisivat ikuisiksi ajoiksi kuten mammutit tai dinosaurukset.
Onneksi valaat löysivät puolustajansa. Greenpeacen aktivistit ajoivat kumiveneensä tulilinjalle kaskelottien ja neuvostoliittolaisten valaanpyytäjien harppuunoiden väliin. Roger Paynen äänittämä Songs of the Humpback Whale myi satojatuhansia kopioita. Yleinen mielipide kääntyi 1970-luvulla valaanpyyntiä vastaan.
Lopulta vuonna 1986 Kansainvälisessä valaanpyyntikomissio IWC:ssä saavutettiin valaanpyynnin kieltävä ääntenenemmistö. Suomi liittyi vuonna 1982 valaanpyyntikomission äänivaltaiseksi jäseneksi ja saman vuoden jouluaatonaattona presidentti Mauno Koivisto vahvisti lain, jolla kaikkien valastuotteiden maahantuonti Suomeen kiellettiin. Lailla on epäilemättä haluttu torpata ennen muuta valaanlihan ja muiden jalosteiden tulo Suomen markkinoille.
Rannalta löytyneet valaiden jäänteet eivät liene olleet lainsäätäjällä ensimmäisenä mielessä, mutta kaikkien näidenkin maahantuonti on yksiselitteisesti kielletty muuhun kuin tieteelliseen käyttöön tai opetustarkoituksessa. Saattoi olla onnekkainta, ettei museolle toimitettu möykky ollutkaan ambraa — tällä kertaa juridisilta dilemmoilta vältyttiin.
”Valaanpyynti on julma tapa hankkia lihaa, ja mielestäni me hyödymme enemmän tarkkailemalla ja oppimalla valaista — ja valailta — kuin syömällä niitä.”
Näin pohti kalataloustieteen perustajana pidetty Sidney Holt 1984. Myös moni muu on esittänyt samansuuntaisia ajatuksia. Jo pitkään olemme osanneet arvostaa kaskelotteja muutoin kuin hyvin palavan öljyn tai pianonkoskettimien raaka-aineena.
Tätä kirjoittaessani monitieteinen CETI-projekti pyrkii selvittämään kaskelottien kommunikaation salat. Onko niillä kieli, pystymmekö ymmärtämään sitä, ehkä jopa vastaamaan? Ei ole sattumaa, että valaiden viestintää tutkivan projektin nimi tuo mieleen SETI-projektin, joka puolestaan haravoi avaruudesta merkkejä vieraista sivilisaatioista.
Tieteiskirjailija Arthur C. Clarkea vapaasti lainaten:
”Joskus ajattelen, että olemme yksin maailmankaikkeudessa ja joskus taas, että emme ole. Kumpikin vaihtoehto on järisyttävä.”
Jos CETI onnistuu ja pystymme jonain päivänä viestimään toisen lajin kanssa tasavertaisina, käsityksemme elämästä ja myös itsestämme voi mullistua täysin. Tällä samalla sinisellä planeetalla voi olla tietoisuuksia, jotka ovat täysin toisenlaisia kuin omamme. Ehkä emme ole yksin maailmakaikkeudessa. Emme ainakaan tällä planeetalla.
Kirjoittajasta: Janne Granroth (FM, biologia) työskentelee museomestarina Luonnontieteellisen keskusmuseon Eläintieteen yksikössä.