Istuin taannoin lounaalla Tapio Maijalan kanssa Kiasman kahvilassa. Pohdimme muun muassa museoiden ystävien toimintaa.
Tapio on Forum Marinumin aiempi toimitusjohtaja ja toimii nykyään Kansallismuseon ystävien puheenjohtajana. Yhdistys toimii aktiivisesti vuorovaikutuksessa Kansallismuseon kanssa ja näyttää menestyvän uusien toimintamallien ja verkostojen luomisessa.
Sattumoisin pöytään istui myös Kansallisgalleriaa johtava Kimmo Levä. Tyylikkäässä puvussa kuten aina, matkalla kokouksesta toiseen. Pikaiseen lounaaseen oli kuitenkin aikaa. Samalla laajensimme museonystäviä käsittelevän keskustelumme myös Kansallisgalleriaan.
Oma tuntumani on, että museoiden ystäväyhdistysten tai laajemmin vapaaehtoisten rooli on museokentällä jäänyt hahmottumattomaksi ja kenttä on kovin kirjava.
Ystävätoiminta voi parhaimmillaan tuottaa museoille normaalin toiminnan ja budjetin ulkopuolelta etuja. Ystävätoiminta tuo myös säästöjen uhkaamille museoille ruohonjuuritason tukea. Hiukan samantyyppistä suhdetoimintaa kai Museoliittokin tavoittelee Poliitikon museoharjoittelu -kampanjalla.
Aina ystävätoiminta ei kuitenkaan ole hallinnassa. Side museon toimintaan saattaa olla heikko ja ystäväyhdistykset alkavat elää omaa elämäänsä, jossa toiminnan tavoitteena ovat lähinnä avajaiskutsut ja vapaaliput näyttelyihin. Pienissä museoissa taas ystäväyhdistykseen liittyvä toiminta saatetaan nähdä aikasyöppönä.
Kansallisgallerian ja Kansallismuseon, jotka ovat isoja organisaatioita, osalta tilanne on toki parempi. Kansallismuseon ystävien, kuten monen muunkin ystäväyhdistyksen osalta toiminta keskittyy kahteen laajempaan linjaan. Toinen on jäsenten sosiaalisen vuorovaikutus, jossa Kansallismuseo on keskiössä. Yhdistys muun muassa järjestää vierailuja kiinnostaviin kohteisiin.
Toinen toimintalinja on yhteistyö suoraan museon kanssa. Tässä tilanne on Kansallismuseon rakennushankkeen vuoksi suunnitteluvaiheessa. Hyvinä yhteistyömuotoina on nostettu esille esimerkiksi esitelmätilaisuudet, museokaveritoiminta ja avustaminen kokoelmatyössä. Suunnittelu tähtää vuoteen 2017, jolloin museo avataan uudelleen. Yhdistys on tehnyt lahjoituksia kokoelmien hankintaan ja konservointiin. On myös järjestetty bussikuljetuksia näyttelyjen avajaisiin Kotkaan ja Hämeenlinnaan.
Kansallisgalleriassa kullakin museolla on oma ystäväorganisaationsa. Kimmo Levä nosti esille hyvänä toimintamallina esimerkiksi Ateneumin mallin, jossa ystävät kustantavat yhden työntekijän museon viestintään, yhdistys maksaa henkilön palkan ja museo tarjoaa työtilan.
Museonystävien lahjoittamat teokset ovat yleensä aina museoille tervetulleita, etenkin jos kokoelmien hankintarahat ovat vähissä ja hankinnasta sovitaan yhdessä. Talouden kannalta pitää kuitenkin myös muistaa, että jokainen lisäys kokoelmiin tarkoittaa myös taloudellista sitoutumista teoksen säilyttämiseen ja hoitoon pitkälle tulevaisuuteen. Kansallisgallerian osalta on ollut toimivaa, että museonystävien lahjoituksia on voitu käyttää taideteosten konservointiin.
Kiinnostava uusi, hiukan väljemmin ystävätoimintaan liittyvä elementti ovat testamenttilahjoitukset. Näillä on Kansallisgallerian osalta kasvava taloudellinen merkitys.
Jonkinasteinen potentiaalinen riski voi olla että ystäväyhdistykset käyttävät myös museon brändiä. Tämä on varmaankin yleensä positiivinen lisä museon tunnettuuteen ja mielikuvaan. Mutta ehkä Kiasman tukisäätiön osalta riskit myös aktualisoituivat muutama vuosi sitten ystävien hallitukseen kuuluvaan Poju Zabludowitsiin liittyvässä boikotissa.
Suomi on korporaatioiden maa. Täällä luotetaan valtioon, viranomaisiin ja sääntelyyn. Tämä heijastuu myös kulttuurialalle monenlaisena jäykkyytenä. Museoissa käytetään, tai ainakin ennen käytettiin museoammattilainen-termiä.
Ajatus on hyvä, mutta on myös mahdollista, että tiukka museoammattilaisuuteen nojaava toimintatapa sulkee ulos vapaaehtoistoimintaa ja toiminnan monimuotoistumista. Museoissa tehdään siis hommia omassa kuplassa, eikä läheskään aina avata ikkunoita eri väestö- ja ikäryhmiin, ei edes museon omiin eläkkeelle jääneisiin työntekijöihin. Liittymä ja rekrytointikin eri väestö- ja ikäryhmiin jää uupumaan.
Nyt tilanne on jotakuinkin sama kuin oli ennen museoiden kokoelmapoliittisten ohjelmien kirjoittamista. Kukin huseeraa omalla suunnallaan, toiminnalle ei ole selkeätä visiota tai strategiaa. Museoiden ystäväyhdistyksillä on yhteistyöjärjestö MYYT, mutta en ole huomannut, että kokonaistilanteeseen olisi laajemmin tartuttu.
Olisiko aika museoiden ystäväyhdistystoimintaan, tai ehkä laajemmin vapaaehtoistoimintaan ja toiminnan monimuotoistumiseen liittyvään strategiatyöhön? Hyville käytännöille on tarve muuttuvan rahoituksen ja toimintaympäristön kaudella.
Kirjoittaja: Fil.lis. Olli Immonen on taidehistorioitsija, joka työskenteli vuosina 2010–2020 Turun museopalvelujohtajana.