Säpsähdän, muutun lyijynpainavaksi. En voi estää, enkä tahdokaan: kyyneleet virtaavat, olen järkyttynyt ja vaikuttunut samanaikaisesti. Olen yhtäkkiä kuin hätääntynyt lapsi aikuisen olemuksessa. Näkeekö joku, levisivätkö ripsarit? Ei haittaa, olen keskellä taideteosta. Millään muulla ei ole juuri nyt väliä.
Muistikuva on Mäntän kuvataideviikoilta. Jaakko Niemelän tilateos pysäytti ja herätti tunteita, joita olin edellisen kerran kokenut läheiseni hautajaisissa. En muista teoksen nimeä enkä vuotta, mutta muistan sen jättäneen teeskentelemättömän tunnejäljen.
“Art should comfort the disturbed and disturb the comfortable”. Miten tämä ajatus toteutuu museoissamme? Taiteen ei tunnetusti tule vain sievistellä tai kaunistella. Se saa myös ällöttää, kiihottaa, järkyttää ja hätkähdyttää, riisua alastomaksi edessään.
Olenkohan kuitenkin viime vuosina eksynyt vääriin paikkoihin? Tuntuu kuin museomme välttelisivät kaikkea oikeasti ravistelevaa, pahennusta tai kiivasta keskustelua herättävää.
Olen työskennellyt taidemuseon johtajana, ja tiedän, kuinka vaikeaa on tasapainoilla radikaalin rohkeuden ja harteita painavan vastuun välillä.
Kuraattori, intendentti, amanuenssi ja museonjohtaja kenties maalaavat yhdenlaista visiota radikaalisti puhuttelevasta näyttelystrategiasta. Museopedagogi, opas ja viestintäpäällikkö tuovat pöytään omat ajatuksensa. Usein heidän näkemyksensä muotoutuu lähempää katsojia ja suoraa (mahdollista) asiakaspalautetta.
Rahoittajilla ja omistajilla on omat näkemyksensä, samoin poliittisilla ja muilla päättäjillä. Osa toiveista on ääneensanottuja, moni hiljaisesti taustalla näyttelylinjauksiin vaikuttavia.
Näistä asetelmista huolimatta meidän on kyettävä mahdollistamaan taidetta, joka kyseenalaistaa tarvittaessa kaikki konventiot. Kun pelkäämme mahdollisia reaktioita, taiteen voima haalistuu kuin huomaamattaan. Tiukentuneiden aikojen ja rahoitusmahdollisuuksien edessä on syytä olla tarkkana, ettei taide livahda mielistelyn tielle.
Miten museot voivat säilyttää uskottavuutensa taiteen areenoina, jos ne kompastuvat teos- ja taiteilijavalinnoissaan kiillotteluun ja pumpulointiin? Taiteen ei pidä järkyttää itseisarvoisesti, muttei kulmia myöskään tule lähtökohtaisesti pehmentää.
Museoilla on paikkansa yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja niiden tulisi olla paikkoja, joissa taide voi olla samanaikaisesti turvallista ja vaarallista. Turvallisuuden tuovat puitteet, taiteen areenana toimiva instituutio.
Sen tuo myös joukko museoammattilaisia, joista kukin omaan asiantuntijuuteensa ja uskallukseensa nojaten auttaa ymmärtämään ja sanallistamaan sellaista, joka on uutta tai vierasta.
Maailmassa on entistä enemmän kyseenalaista sisältöä ja ennakoimatonta sontaa, ja museoilla on paikka ottaa tämän kaiken keskeltä vastuullinen ja rohkea kanta. Museoiden tehtävä ei ole suojella yleisöä siltä, että taide voi järkyttää. Museoiden tehtävä on tuoda esiin myös niitä asioita, joita on vaikea kohdata.
Radikaali unelmani on, että museot ovat vaarallisen turvallisia paikkoja, joissa herätetään ajatuksia, kysymyksiä, vastauksia ja toivoa siten kuin missään muualla ei tehdä.
Kirjoittaja: Kati Huovinmaa on johtajuusmentori, joka on työskennellyt lukuisten museoalan ammattilaisten kanssa sekä edistänyt museoiden strategiatyötä. Ennen yrittäjyyttään hän työskenteli Vantaan taidemuseo Artsin johdossa. Häneltä on ilmestynyt syksyllä 2024 uutuuskirja Ihmisjohtaja (Helsingin seudun kauppakamari) ja Radikaali unelma – Näin johdat muutoksen (2020).