Tekoälyn vyöryessä museoihinkin unohtuu, että tekoäly tai virtuaalitilat ovat vain perinteistä museotyötä. Aloitetaan digitoinnista, koska siitä puhuessa ja tilastoidessa sekoittuu edelleen kaksi digitoinnin puolta: esineen digikuvaaminen ja digitieto esineestä.
Esineiden digitoitujen valokuvien tai 3D-mallien määriä tilastoidaan, ihan kuin digitalisointi olisi sillä tehty. Ei ole. Varsinainen arvo tietokannan digikuville muodostuu vasta esineen luetteloinnissa ja sen rikastamisessa. Tietokantoihin tuotetun tiedon määriä – ja etenkään laatua – ei juuri tilastoida. Luetteloinnin tietojen ja tekstien laatu on museoissa monesti hyvinkin heikkoa. Jopa asiasanoituksen tuottamisessa on puutteita. Luetteloinnin pitäisi kuitenkin olla museon tärkeintä työtä muulloinkin kuin näyttelyä tehtäessä. Vasta kun esineestä on kunnollista tietoa tietokannassa viitetietoineen, voidaan sen digitoinnin olettaa olevan jotensakin käyttökelpoista, ja ”tehty”.
Kokoelmien esittämiseen laadukas digitaalinen aineisto antaa hyviä mahdollisuuksia. Esineen historian ja käytön esittelyn pystyisi toteuttamaan paljon nykyistä kunnianhimoisemmin. Esimerkiksi tietoa voi esittää eri tasoilla visuaalisesti ja toiminnallisesti muutenkin kuin pelinä. Virtuaalitilan näyttelyssä tai verkossa pitäisi olla muutakin kuin pelkkää tilassa seikkailua. Se voi olla monipuolisen tiedon lähde.
Tiedon käytössä tietokannoissa ja näyttelyissä on yksi museotoiminnan epäkohta. Vain osa museoiden käyttämästä tiedosta syntyy museossa. Suuri osa esineestä saatavasta tiedosta on yleensä muualla tehdyissä julkaisuissa, artikkeleissa ja väitöksissä. Esimerkiksi uusi tieto Suomen kuvataiteen historiasta on museoiden ulkopuolella tuotetuissa tutkimuksissa ja julkaisuissa. Tätä tuottavat vapaat tutkijat. Heidän tuottamaansa tietoa käytetään mielestäni hävyttömästi hyväksi museoiden tietokantoja rakennettaessa ja näyttelyitä tehtäessä. Usein näin tehdään edes viittaamatta lähteeseen, saati maksettaisiin korvausta tiedon käytöstä. Vedotaan tutkimustiedon vapauteen selvittämättä, onko tieto vapaata vai ei.
Museon palkkatyön ulkopuolella tuotetun tiedon tuottamisen ja hyödyntämisen tukemiseksi olisi selkeintä perustaa Sanaston tapainen korvausjärjestelmä. Silloin myös vapailla tutkijoilla olisi mahdollisuus saada toimeentuloa tuotannostaan sitä museotyössä käytettäessä.
Museoiden tietokantojen käyttöön soveltuva tekoäly on lähinnä kielimalli. Mikäli kaikki tieto Suomen kulttuuriperinnöstä kyettäisiin syöttämään yhteiseen tietokantaan, olisi sen seulominen ja rikastaminen käyttökelpoiseksi lähdeaineistoksi mahdollista kielimallien työvälinein. Myös itse tutkimusta tehtäessä on tekoälystä apua. Tutkijaa se ei korvaa. Tämä vaatii tutkijoilta uudenlaista asennetta tietoon ja kielimallien käytön osaamista. Käytettävän tiedon tekijänoikeuskysymykset on kuitenkin ratkaistava ensin. Koulutus museon eri tarkoituksiin soveltuvien kielimallien valintaan ja hallintaan on luonnollisesti tärkein perusta. Museoliitto lienee tässä aloitteellinen.
Museon oman tehtävän selkeyttäminen on lähtökohta museotiedollekin. Ellei museo erotu muista museoista, on se turha museo. Museon päätavoite, ainakin itselleni, on esitellä oman museon kokoelmia ja rikastaa tietoa niistä. Voimia on turha panostaa aineistoihin, jotka eivät kuulu omaan ydintoimintaan. Siihen kuulumattomat aineistot kannattaa siirtää sellaiselle museolle, jonka ydintoimintaa se on. Itse olen siirtämisen kannalla, koska pelkkä tiedon jakaminen siitä, että meillä on tällainenkin esine, ei korvaa itse esineen ammattitaitoista kunnossapitoa ja tutkimusta. Tieto siitä, minkä kokoelman osa esine alun perin oli, on jaettavissa ja tarvittaessa koottavissa yhteen tietokannoissa.
Kokoelmatoiminnassa tiedon syventämisen ja sen tuoton tehostaminen pitäisi olla olennaista. Tämän pitäisi myös näkyä tietokantojen ja näyttelytoiminnan laadussa. Tässä tekoälystä on apua kielimalleja laajemminkin. Silti sen käyttö on perinteistä museotyötä, tiedon kartuttamista kulttuuriperinnöstämme.
Kirjoittaja: FL Asko Mäkelä on toiminut museonjohtajana ja mentorina.