Raija Ylitalo muistaa, miten sydämellisesti Anton Särestöniemi toivotti aina särestöläiseen tapaan kaikki vierailijat tervetulleeksi tutustumaan veljensä Reidar Särestöniemen taiteilijakotiin. Anttu asui Särestössä koko elämänsä ja toimi Särestöniemi-museon isäntänä kuolemaansa, vuoteen 1997, asti.
Anton Särestöniemen periaate oli, että museo on aina auki. Muun henkilökunnan poissa ollessa hän otti vieraat vastaan kellonajasta riippumatta.
”Työntekijöitä hän ystävällisesti, mutta ehdoitta ohjeisti kysyttäessä vastaamaan juurikin niin eli ’aina auki’, milloin vaan ollaan paikalla.”
Lause ei ollut käytännöllinen aukioloaikaohje, mutta se kiteytti paikan hengen jo tuolloin. Tulijat otettiin vastaan vieraanvaraisesti ja kunnioittaen.
”Täällä on aina vallinnut ystävällinen ja lämminhenkinen ilmapiiri. Luontoa, eläimiä, ihmisiä ja ympäristöä kunnioitetaan. Kaikki ovat samanarvoisia, ja vieraat pyritään ottamaan vastaan hyvin. Sitä olen yrittänyt siirtää eteenpäin. Monet puhuvat edelleen Särestön hengestä.”
Juuret
Kesällä 1987 Raija Ylitalo päätti jättää pääkaupunkiseudun vilinän. Kaipuu kotiseudulle toi hotelli- ja ravintola-alalla työskennelleen Ylitalon takaisin Lappiin. Työvoimatoimistossa hänelle kerrottiin, että pari vuotta aiemmin avautuneessa Särestöniemi-museossa oli avoinna kesäoppaan paikka.
Ylitalo otti tarjotun työn epäröimättä vastaan, vaikka ei ollut itse koskaan käynyt Särestössä, jonne oli kuljettu pääasiassa veneellä Ounasjokea pitkin, talvella hiihtäen, hevosella ja myöhemmin moottorikelkalla. Tie rakennettiin vasta museon perustamisen yhteydessä vuonna 1985.
”Joku mielikuva minulla oli paikasta selkeästi. Käynti siellä oli jäänyt, sillä paikallisena tuntui, että ei viitsi olla vaivaksi, koska sinne päästäkseen piti pyytää hakemaan joku veneellä.”
Ensimmäinen työjakso jatkui syksyyn. Seuraavana keväänä museolta otettiin jälleen yhteyttä ja vähitellen määräaikaisesta kesätyöstä kasvoi kokonainen työura.
Museon toiminnan laajentuessa Ylitalo palkattiin kahdeksi vuodeksi työnsuunnittelijaksi. Uusi kahvilarakennus toi museolle lisää toimintaa ja työntekijöitä, joiden perehdyttäminen kuului hänen tehtäviinsä. Myöhemmin nimikkeisiin kuuluivat muun muassa museoapulainen, museosihteeri ja lopulta kokoelma-amanuenssi.
Uteliaisuus
Särestö oli Ylitalolle enemmän kuin työpaikka. Työpäivän aikana ulkopuolinen maailma saattoi unohtua ja tilalle tuli tunne siirtymisestä Reidarin omaan maailmaan.
”Tänne oli aina ihana tulla, sillä päivän aikana muu elämä ja omatkin asiat unohtuvat. Tuntui kuin siirtyisi kokonaan toisenlaiseen paikkaan ja vasta kotimatkalla palasin jälleen tavalliseen arkeen.”
Myös museoammatillinen osaaminen täydentyi työn rinnalla. Raija Ylitalo suoritti matkailualan restonomin tutkinnon ja opiskeli museologiaa avoimessa yliopistossa. Hän kokee, että hotelli- ja ravintola-alan taustasta oli museotyössä paljon hyötyä.
”Museotyökin on loppujen lopuksi hyvin pitkälti asiakaspalvelua. Asiakkaat ovat kaikki erilaisia, ja aina pitää katsoa, miten kutakin palvelee ja mitä tilanteessa tarvitaan.
Yksi tärkeimmistä opettajista oli taiteilijan veli Anttu.
”Hän ei oikeastaan koskaan ryhtynyt oma-aloitteisesti kertomaan veljestään, vaikka muuten muisteli paljon tarinoita ja tapahtumia ja yleensäkin Särestön historiaa. Mutta jos osasi kysyä oikealla tavalla, niin vähitellen asioita alkoi paljastua. Tieto tuli kerros kerrokselta. Siinä piti ansaita luottamus.”
Myös muu Särestöniemen suku auttoi museota kokoamaan taiteilijaa ja paikkaa koskevaa tietoa. Raija Ylitalo oppi välittämään tarinaa pieninä, kuulijalle sopivina paloina.
Moniosaaminen
Tyypillistä työpäivää Särestöniemessä on lähes mahdotonta kuvailla. Pienessä työyhteisössä rajallinen henkilöstö tarkoitti, että kaikkien oli tartuttava siihen, mitä kulloinkin tarvittiin.
”Talviaamuna ensimmäinen tehtävä saattoi olla lumitöiden tekeminen. Sen jälkeen laitettiin kahvila avauskuntoon, aloitettiin tarjottavien leipominen, sytytettiin tulet rakennusten suuriin puu-uuneihin ja kannettiin puita rakennusten lämmittämiseksi.”
Sesonkien välinen aika käytettiin töihin, joita vilkkaimpina kuukausina ei ehditty tehdä. Rakennuksia siivottiin, pihaa kunnostettiin ja aitoista löytyneitä tavaroita tutkittiin ja järjestettiin.
”Ensimmäinen laaja museaalinen tehtäväni oli luetteloida Reidar Särestöniemen irtain omaisuus, mikä vei paljon aikaa.”
Juuri työn monipuolisuus, ympäristö, olosuhteet ja paikan erityinen tunnelma tekivät Särestöniemi-museosta ainutlaatuisen työpaikan.
”Keväisin oli jännittävää seurata Ounasjoen jäidenlähtöä. Piti olla varmistamassa, ettei tulvavesi nouse vahinkorajalle. Olipa täällä joskus valvomassa varusmiehiä apuna tulvan aikaan.”
Museotyö Särestöniemessä oli siis yhtä aikaa niin fyysistä paikan ylläpitoa kuin asiakaspalvelua sekä ammattimaisempaa kokoelmatyötä.
Työhön kuului myös uusien palvelujen kehittäminen. Asiakasryhmien toiveista syntyi esimerkiksi luontopolku Reidarin jalanjäljissä. Reitillä kerrottiin, missä taiteilija oli kulkenut, mitä hän oli ympäristössään tarkkaillut ja miten luonto liittyi hänen elämäänsä. Osa vuosien varrella kehitetyistä toimintamuodoista jäi pois, osa muuttui ja uusia tuli tilalle.
”Särestössä on aina saanut tehdä monenlaista. Vaikka jokaisella on oma vastuualueensa, ei täällä voi keskittyä vain omaan erityisalaansa.”
Jälki
Myös yleisö muuttui vuosikymmenten aikana. Ensimmäisinä kesinä kävijöissä oli paljon Reidarin omaa aikalaissukupolvea ja bussiryhmiä.
”Vilkkaimpina ruskapäivinä ruuhkan helpottamiseksi lipunmyynti keskitettiin kahvilarakennuksen eteiseen. Pihassa saattoi olla yhtä aikaa kahdeksan tai yhdeksän linja-autoa. Myöhemmin asiakasprofiili laajentui koululaisiin ja opiskelijoihin, yritysryhmiin ja yhä enenevissä määrin itsenäisesti matkustaviin museovieraisiin.”
Vähitellen paikallistenkin suhde museoon muuttui ja sekä museo että taiteilija juurtuivat yhä vahvemmin osaksi kittiläläistä identiteettiä. Aikaisemmin Reidar oli monelle liian lähellä näyttäytyäkseen suurena taiteilijana ja oli vain tuttu ”Särestön Reitari”.
”Kuulin alkuvuosina usein kysymyksen: mitä siellä museolla oikein tehdään? Kyllähän se vähän harmitti, mutta vastasin aina, että tulkaa katsomaan. Onneksi moni tulikin. Tänä päivänä Särestöniemi-museo on todella myös paikallisesti arvossaan.”
Raija Ylitalo jäi eläkkeelle Särestöniemen juhlavuonna 2025. Työuran loppuvaiheessa hän ryhtyi tietoisesti kirjoittamaan muistiin vuosikymmenten aikana kertynyttä tietoa.
”Kaikkea ei voi siirtää toisille, mutta seuraajille voi jättää reittejä lähteiden, tarinoiden ja ihmisten luo. Tiedon rinnalla halusin välittää tuleville polville kokemani Särestön hengen: lämminhenkinen ja vieraanvarainen, ihmisiä, luontoa ja ympäristöä kunnioittava ja samalla perinteistä elämäntapaa arvostava. Kuitenkin vahvasti tulevaisuuteen katsova.”
